Oho

Menomatkalla tuijotin ulos bussin ikkunasta jännittyneenä ja suu jännityksestä kuivana. Tulomatkalla näpräsin puhelintani siihen kuitenkaan liiemmin keskittymättä. Mietteliäänä ja suu jännityksen jälkeisestä janosta kuivana. Pieni pullollinen vettä ei riittänytkään.

Haastattelu oli mennyt ihan hyvin. Paino sanalla ihan. Kotiinpaluumatka sujui läpikäyden haastattelun vaiheita. Tai oikeastaan vaiheettomuutta. Olin valmistautunut käyden läpi absurdeimmatkin haastattelutilanteet. Käyden läpi yksityiskohtaisimmatkin kysymykset, joita saattaisin haastattelussa kuulla. Käyden läpi yrityksen historiaa ja tätä päivää. Käyden läpi itseäni. Muotoillen napakoita tapoja kuvailla itseäni konkretian kautta. Hahmotellen haastattelijalle esitettäviä loppukysymyksiä. 

Ja sitten. Haastattelu ei kohdannutkaan odotuksieni kanssa. En joutunut prässiin. En painekattilaan. En jyrän alle. Haastattelija kysyi vain muutaman ympäripyöreän kysymyksen ja antoi minulle mahdollisuuden esittää omani. Ja sitten haastattelu oli ohi. Öh?

Kotimatkalla mietin, miten vähän lopulta sanoin. Haastattelutilanteessa jännitti hirveästi ja jännityksen lisäksi vielä hämmensi. Olin valmistautunut kysymyksiin, jotka eivät antaisi tilaa liialle sooloilulle ja rönsyilylle. Täsmäkysymyksiin. Mutta sitten minulta kysyttiin kysymyksiä, joihin voisi vastata juuri niin monella tyylillä kuin olisi vastaajiakin. Kipsi. 

Haastattelusta jäi ristiriitainen olo. En huomannut mokanneeni. En sanonut mitään hölmöä, enkä kai muutenkaan antanut itsestäni huonoa kuvaa. Haastattelu oli kaukana katastrofista. Mutta. Onnistuinko loistamaankaan? Onnistuinko vakuuttamaan? Onnistuinko olemaan haastateltavista juuri se, jonka paperista poimittaisiin puhelinnumero, johon soitetaan, että sinulle on työpaikka?

No onnistuin! ONNISTUIN! Minulle toden totta tarjottiin töitä! Vakituinen työpaikka! Kokoaikainenkin! Työpaikka, johon hain valtavan innostuksen vallassa yli 2000 (kyllä, kahdentuhannen) hakijan joukossa. Kuvaillessani itselleni ideaaleinta työpaikkaa juuri tämä työ solahtaa kuvailuni muodostamaan lokeroon! Työ Suomessa, mutta kansainvälisessä työympäristössä. Työ, jossa tiedän jo olevani hyvä, ja tietenkin haluan vielä paremmaksi. Työ, jossa on lukuisia etenemismahdollisuuksia. HELL YES!

Parasta ennen ei ollutkaan vielä mennyt. Viimeinen käyttöpäivä ei ollutkaan vielä mennyt. Kolmannen asteen palovamma ei tapakaan. Olo on kuin loton pääpotin voittajalla! Yli vuoden kestäneestä työttömyydestä työelämään ilman suhteita. Ei hitsit, kyllä se näemmä on mahdollista!

Huh, mikä matka tämä onkaan ollut! Keväästä kevääseen kestänyt työttömyys on mahduttanut sisälleen valtavasti kaikkea. Paljon hampaiden kiristystä, itkua ja lisää itkua, turhautumista turhautumisen päälle, merkityksettömyyden tunnetta, epätoivoa ja epäuskoa. Niin paljon pahaa oloa. Niin paljon.

Lopulta heilautin kättäni. Kaikelle. Itkulle ja turhautumiselle. Epätoivolle ja alakulolle. Heilautin kättäni ahkeralle työpaikan etsimiselle. Heilautin kättäni koko yhteiskunnan tavalle pyöriä. Antaa olla. Pyöritelköön keskenänsä pieniä piirejänsä. Häpäisköön solidaarisuuden käsitettä olemalla solidaarisia vain omien piiriensä sisällä. Tehkööt työnsä keskenänsä niin minä makaan sillä kuuluisalla sohvalla, jollaista en edes omista. En ollut päässyt edes vessojen siivoojaksi, joten olkoon. Poimin riman jalkojeni juuresta ja palasin etsimään töitä, joista olin oikeasti kiinnostunut. Hakemuksia lähti matkaan enää muutama kuussa-parissa. Hakemusten lähettelyn sijaan aloin keskittyä entistä tarmokkaammin hyviin asioihin ympärilläni. Minun elämäni voi olla hyvä elämä ilman työpaikkaakin, helvetti soikoon!

Heilautin kättäni monelle asialle, mutten koskaan oppimiselle. Sillä elämä on yksi iso oppitunti. Opit eniten pysymällä kaikelle vastaanottavaisena. Tapaamiasi ihmisiä ja kokemiasi tapahtumia kohtaan. Olen pyrkinyt näkemään työttömyyden osana oppituntia. Olen halunnut nähdä työttömyyden jonain, jonka kuului osua kohdalleni, jotta oppisin jotain, mitä tähänastinen elämäni ei vielä ollut ehtinyt opettaa. Oliko vaikea oppitunnin osa? Joo. Oli. Aivan hirveä. Oliko työttömyydestä helppo löytää sitä "nyt minä opin jotain uutta!" -puolta? Joo ei. Ei ollut. Oli todella vaikea suhtautua työttömyyteen osana oppituntia, sillä enhän minä voinut tietää, kestäisikö osa ihan oppitunnin loppuun saakka. Oli ylipäätään vaikeaa suhtautua johonkin niin kamalaan asiaan kuin työttömyys mahdollisuutena oppia jotain.

Mutta kyllä. Kyllä työttömyys minulle opetti. Esimerkiksi että elämä ei ole kauniisti eteenpäin soljuva jatkumo. Naiivi mielikuva, eikö? Mietin tätä monesti. Että miksi minä heräsin tajuamaan vasta työttömyyden myötä, että elämä tällaisilla puitteilla kuin Suomeen syntyneellä voi olla, ei saatakaan olla mikään johdonmukaisesti etenevä viiva. Mietin kerran jos toisenkin, miten oma elämäni olikaan tähän mennessä todentotta edennyt. Joskus hitaammin, joskus nopeammin. Mutta edennyt kuitenkin. Elämässäni on tapahtunut vähän sitä sun tätä, mutta kaiken myllerryksen taustalla elämä on kuitenkin edennyt.

Olen aina askeltanut eteenpäin. Työttömyyden myötä otin kuitenkin monta askelta taaksepäin. Sitä kuvittelee määrätietoisia askelia ottaessaan pääsevänsä jos ei nyt jonon kärkeen asti niin etuosaan jonoa kuitenkin. Minähän olin tehnyt juuri jonon kärkijoukkoihin pääsemiseen mahdollistavia ratkaisuja. Mutta niin vain minä löysinkin itseni jonon takaosasta. Joku tuuppi minut sinne vaikka harasin vastaan. Ja sieltä perältä näytti olevan enää mahdotonta päästä muiden ohi jonon kärkeen.

Jonon perällä toimettomana seisoskelu antoi aikaa. Mitäs muutakaan minulla olisi ollut. Siellä minä seisoin ja tarkastelin jonoa ja jonon ulkopuolisia voimia. Työttömyys opetti minulle paljon siitä, miten suomalainen yhteiskunta pyörii työttömän ympärillä. Opin miten passiivisuus on työttömälle aktiivisuutta turvallisempi tie. Opin miten tarkoituksellisesti yhteiskunnan taholta ylläpidetyn työttömyyden annetaan rojahtaa jokaisen työttömän omille harteille samalla kun työtöntä kuitenkin kielletään olemaan oma-aloitteinen ja luova etsiessään tietä ulos työttömyydestä. Tai siis, ei kielletä. Napsaistaan vain työttömyystuet. Ei sen kummempaa. Opin miten vaikeana työttömän osa yhteiskunnassa pidetään. Rikkaruohojen ja elämäntapaintiaanien oloja ei edes pyritä parantamaan. Sillä vain työ on tie onneen. Mitään ei kuulu saada ilmaiseksi. Sanoo ihmisolento, joka on ainoa olento, joka maksaa valuuttaa voidakseen elää tällä planeetalla... 

Työttömyyteni myötä opin, miten ajattelemattomasti ihmiset suhtautuvat työttömiin ja työttömyyteen. Kuunneltuani vuoden ajan toistuvia latteuksia, joiden oli tarkoitus lohduttaa, kannustaa ja tsempata, opin läjäpäin kannustavia lauseita ja neuvoja, joita missään nimessä ikinä ikinä en tule lausumaan yhdellekään tapaamalleni työttömälle. Kerrasta toiseen lausutut tyhjät sanat eivät kannusta. Ne lannistavat entisestään. Eikö sinullakaan ole muuta sanottavaa? Luuletko olevasi ensimmäinen, joka sanoo minulle noin? Älä kuvittele kykeneväsi lohduttamaan minua puhkikuluneilla lausahduksillasi. Autat minua vain antamalla minulle palkkatyöpaikan!

Okei se siitä oppimisesta, sitten kiitospuhe. Vielä lopuksi kiitospuhe teille, lukijani.
 

Kiitos, kun olette olleet mukana tällä kamalalla matkalla. Te olette olleet merkityksellinen osa työttömyyttäni. Teidän kommenttien, tuen, tsemppien, peukkujen, kehujen, kiitosten ja jakamienne kokemuksien ja tarinoiden vuoksi olen kokenut tekeväni jotain järkevää ja merkityksellistä kirjoittaessani tänne. Tosin on myönnettävä, että tämä blogi alkoi käydä aika raskaaksi paikaksi kevään edetessä. Muutos alkoi siitä symbolisesta käden heilautuksesta. On ollut aikoja, jolloin todella tarvitsin tätä blogia. Tänne voin aina palata ja murehtia. Ja kiukutella. Ja kertoa, miltä tuntui. Mutta aloin hiljalleen vierastaa tätä paikkaa. Aloin nähdä, että olisi parempi lopettaa ennen kuin oma blogini kuristaisi minut. No, nyt tulikin toinen syy lopettaa.

Kiitän teitä vielä viimeisen kerran siitä, miten mahtavia te kommentoijat olette. Te olette olleet se jännittävä, kasvoton, mutta kuitenkin hyvin moniääninen ja läsnäoleva porukka, jonka kanssa kommunikoidessa olen oppinut uusia asioita. Te olette opettaneet. Te olette antaneet paljon ajateltavaa. Kiitos.

Vielä kiitospuheen lopuksi tekisi mieli sanoa jotain... jotain, mitä en osaa sanoa. Mutta... eäh... no, ehkä eniten haluaisin sanoa, että... no ihan oikeasti on vaikea sanoa mitään, mitä te ette jo tietäisi. Hmmm... Etsikää kaikkia mahdollisia kanavia, jotka auttavat teitä jaksamaan. Koettakaa löytää tapoja asettaa itsenne jos ette ehkä tämän kuran ulkopuolelle niin ainakin yläpuolelle. Keskittykää. Oikeasti. Keskittykää hyviin asioihin.

Kiitos hakemuksestasi. hiljentyy nyt. Lähettämänne kommentit toki kilahtelevat sähköpostiini ja niihin vastaisuudessakin mielelläni vastailen.

En ole ilmainen

Oletko ajatellut tehdä palkatonta työtä jossain yrityksessä? Saadaksesi jalan oven väliin? 

Katson yllättyneenä minut vain lyhyen ajan tuntenutta kysyjää ja pinnistän pitääkseni eleeni neutraaleina.

En. En ole ilmaistyövoimaa. En suostu tekemään yrityksille palkatonta työtä.

Ulkokuori pysyy tyynenä, mutta sisällä myrskyää. Ärsyttää ja turhauttaa. Miksi helvetissä työttömille ehdotetaan palkatonta työtä? Miksi helvetissä palkaton työ nähdään oivimpana tapana työttömille saada se perkeleen jalka sinne helvetin oven väliin? Miksi työttömien tulisi tehdä ilmaiseksi töitä osoittaakseen, että kykenevät tekemään töitä? Miksi helvetissä tapaan tällaisia ehdotuksia huolimattomasti ja ajattelemattomasti ympärilleen viskeleviä ihmisiä kerrasta toiseen?

Eheh

Ne hetket, kun näet, miten tragikoomista elämäsi työttömänä voi olla.

Toinen kerta

Kertoisin teille miten rekrytointiprosessissa kävi. Jos voisin. Mutta kun en voi, koska en tiedä itsekään. Kysyessäni olen saanut vastaukseksi, että tilanne on yhä päällä. Liian monta vaihetta. Liian monta tasoa. Liikaa jahkailua. Suomalainen mentaliteetti, ah.

Voin kuitenkin kertoa teille, että olen päässyt jatkoon nyt toisenkin kerran!
Hullua!

Me ja ne muut

Työttömänä kuulun ihmisryhmään, jota vastaan hyökätään. Joskus voimakkaastikin. Jota harvoin puolustetaan muiden kuin joukon itsensä sisältä. Joka ei kuulu solidaaristen eleiden piiriin. Sillä vahvassa istuu käsitys, että ihmisryhmän kohtalo on ryhmän jäsenten itsensä syytä.

Minä olen se, jota ei tarvitse puolustaa. Minä olen se, jota vastaan hyökkäämistä ei liioin paheksuta. Kuulun ihmisryhmään, jota karsastetaan, halveksitaan ja nimitellään. Kykyjemme ja taitojemme vähättely on keskustelukulttuurissamme salonkikelpoista. Minä olen se, josta voidaan keskustella sävyyn, joka viestii selvästi siitä, että minua pidetään rasitteena ja taakkana.

Minä olen se, jonka elämän kuuluu olla ankeaa. Jonka elämässä ei kuulu olla mitään hyvää. Joka ei ole työllinen, ei ole ansainnut hyvää elämää. Elämästään nauttivan työttömän kritisoiminen on keskustelukulttuurissamme sekin salonkikelpoista. Joka ei ole työllinen, ei ansaitse hyvinvointia eikä elämästä nauttimista. Sellaiset asiat ansaitaan vain työn kautta. Ei työtä = ei laulua ja leikkiä.

Kuulun ryhmään, jonka jäsenet ovat aina niitä muita. Ei meitä. Niitä muita. Minä olen se muu.

Työttömyysmatkailua

Etsiydyn tutuksi käyneeseen hyllyvälikköön. Lempivälikköni - matkaoppaita, matkakertomuksia, matkapäiväkirjoja ja maista kertovia tietokirjoja. Olen matkustanut tällä tavoin nyt vuoden ajan. Kohta nappaisin hyllyvälikön oikeanpuoleisesta hyllystä itselleni uuden kirjan, jonka avulla voin jälleen matkustaa maailman ääriin.

Käännän kulkiessani katseen vasemmalle puolelleni. Vastaan minua katsovat nuo kaikki kirjarivistöt, joiden sisällöstä en tiedä muuta kuin että onnistuisin tuskin tavoittelemani kaltaiseen matkailuun kyseisten kirjojen kanssa. Yksi kirja kuitenkin kiinnittää huomioni, sillä kirjan selkä on paloauton punainen ja selässä oleva teksti on keltaista.

Kirjan selässä lukee Työttömän kuolema. Säpsähdän yllättyneenä. Vai että työttömän kuolema, jopas kuulostaa mehukkaalta sosiaalipornolta. Ärryn. Olen kääntymäisilläni matkakirjojen puoleen, mutta päätän kuitenkin vilkaista Työttömän kuoleman ympärillä olevia kirjoja. Minkälaisessa seurassa tuo kirja nököttää? Yhteiskunnallisia kysymyksiä. Uteliaisuuteni herää uudelleen. Nappaan Työttömän kuoleman käteeni. Ja takakannen luettuani vien lainausautomaatille.

Maailman ääriin matkustamisen sijasta matkustin samaistumisen, hämmennyksen ja kyseenalaistamisen välillä.
Onko joku muu lukenut Jukka Hankamäen Työttömän kuoleman?

Kolmas kerta

Sinä kai tiedätkin tämän valtiolle piste fi nimisen paikan? ääni puhelimessa tunnustelee.
Juu kyllä kyllä. Tuttu on, vastaan vain työvoimaviranomaisille suunnatulla vakuuttelutavalla. Äänellä, jonka olisi tarkoitus viestiä lankaakin pitkin, että kyllä, haen töitä. Välttelen kuitenkin kertomasta virkailijalle, etten ole käynyt kyseisellä sivustolla aikoihin, koska sivusto edustaa minulle muka-avoimien työpaikkojen karnevaalia. Sivustoa, josta löytyviin paikkoihin on ennen kaikelle kansalle julkista hakua jo valittu joko Ritva tai Mauri hoitamaan tehtävää. Niin paljon vaivattomampaa ja turvallisempaa.

Puhelun aikana minua alkaa ärsyttää. Alan ärsyttää itse itseäni. Miksi hemmetissä koen tarvetta yltää lähes mestarillisiin ulottuvuuksiin koettaessani kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta virkailijalle? Miksi kiemurtelen luuri kädessäni ja miksi hiki kihoaa otsalleni pyrkiessäni välittämään lankoja pitkin, että ihan oikeasti, ihan tosissaan haen töitä jatkuvasti? Toimin viimeksikin samoin. Ääni puhelimessa ei ollut silloin eikä tälläkään kertaa vaativa, kyseenalaistava tai epäilevä, mutta siitä huolimatta koen valtavaa tarvetta vakuuttaa virkailijalle, että teen voitavani saadakseni työtä. Tunnen itseni typeräksi.

Sitten ääni puhelimessa kertoo, että palkkatukipaikat. Että kun on sellaisia. Että jos pääsisin töihin. Niin. Onhan tämä jo ihan tutuksi käynyttä jutustelua. Mietin, että onneksi nyt jälleen puhumme palkkatukipaikoista emmekä 9 euron päivistä. Sitten ääni jatkaa, että nämä palkkatukipaikat ovat sellaisia, että ovat näkyvillä vain heillä. Että he näkevät nämä paikat. Nämä palkkatukipaikat. Ja että he sitten etsivät sopivia työntekijöitä sopiviin palkkatukipaikkoihin.

Öö... ai? Ai että sellaisia paikkoja? 

Että jos pääsisin töihin. Sellaiseen tiskin alta ojennettavaan palkkatukipaikkaan. Sellaiseen jota säästellään tiskin alla juuri kaltaisilleni pitkäaikaistyöttömille. Olen nyt päässyt tällaiseen piiriin. Palkkatukitöiden sisäpiiriin.

Äänellä puhelimessa ei tosin ollut tarjota minulle mitään työtä.

Mikä riittää?

Epärationaalinen itsekriittisyys ― seuralaisista epätoivotuimpia. Käy kylässä todella harvoin, mutta päätti nyt pistäytyä luonani.

Istahtaa hartioilleni ja aloittaa monologinsa.

Haenko töitä tarpeeksi tehokkaasti? EN.
Lähestynkö työnantajia oikeilla tavoilla? EN.
Annanko itsestäni tarpeeksi vakuuttavan kuvan? EN.
Teenkö jo kaiken, ihan kaiken, voitavani työnhaussa? EN.
Riittääkö panostukseni työnhaussa? ILMISELVÄSTI EI.

HUONO TYÖNHAKIJA.

Se päättää kaikkitietävän monologinsa ja tarkastelee juuri aikaansaamaansa epätoivoa ja epävarmuutta tyytyväisenä. Hyvää työtä.

Epärationaalinen itsekriittisyys toimii vikkelästi. Ryntää ilmoittamatta paikalle, rähisee hetken ja livahtaa sitten tiehensä. Heitän epätoivon ja epävarmuuden sen perään. Minä en tarvitse niitä.

Epärationaalisen itsekriittisyyden vierailut muistuttavat, että tärkeintä on olla itselleen armollinen.

Vinkkejä, vinkkejä, vinkkejä

Tässä talouselämän artikkelissa listattiin muutama päivityssuositus koskien työnhakua. Vanhojen työnhakuvinkkien tilalle suositellut uudet työnhakuvinkit eivät olleet maata järisyttäviä, mutta ihan kelpo vinkkejä kuitenkin. Erityisesti pidin hakemuksen perään soittamista koskevasta vinkistä.

Aloin miettiä, miten mainiota olisi, jos samalla periaatteella kirjoitettaisiin artikkeli työnantajille. Innostuin ideasta niin, että päätin kirjoittaa itse! Luvassa on härskiä olettamuksilla pelaamista, mutta julkista keskustelua seuraillessani uskaltaisin väittää, että en ehkä kävele siihen kaikista tiheimpään ja hoitamattomimpaan metsään vastineeni kanssa.


Työnantaja, älä astu vanhaan miinaan - Nämä työntekijän valinnan vinkit kaipaavat jo päivityksen

Vanha vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita/CV:tä sen mukaisesti, miten yhtenäisesti ja loogisesti etenevä jatkumo heidän työ- ja koulutushistoriansa on, sillä aukoton ansioluettelo ja CV viestivät siitä, että kyseinen työnhakija on motivoitunut ja osaava työntekijäehdokas. Jo muutamankin kuukauden mittainen aukko työhistoriassa kertoo jonkinlaisesta ongelmasta. Työnhakijaa koskevasta ongelmasta. Jos työtön on ollut työttömänä yli puoli vuotta, on hyvä hetki miettiä, miksi työnhakija ei ole kelvannut kenellekään. Vai onko ehkä niin, että työnhakija onkin vain laiska? Ei ole hakenut tarpeeksi ahkerasti töitä.

Uusi vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita ja CV:tä sen mukaisesti, että otat huomioon hyvin, hyvin hankalan työllisyystilanteen, etkä täten näe mahdollisesti isojakin aukkoja sisältäviä ansioluetteloita ja CV:tä lähettäneitä työnhakijoita ensisijaisesti epämotivoituneina, passiivisina ja kykenemättöminä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä. Pitkäaikaistyöttömyys kasvaa vauhdilla. Moni korkeakouluttautunutkin joutuu pitkäaikaistyöttömäksi suoraan tutkintopaperit käteensä saatuaan.


Vanha vinkki: Valitse haastatteluihin pääsijöiksi ne työnhakijat, jotka soittivat hakemuksen perään, sillä soittavat työnhakijat ovat motivoituneimpia ja aktiivisimpia työnhakijoita ja täten kykenevimpiä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.

Uusi vinkki: Valitse haastatteluihin ne työnhakijat, joiden koulutus- ja työhistoria sekä työhakemukset antavat sinulle varmuuden siitä, että haastattelisit juuri oikealla tavalla motivoituneet ja kykenevät työntekijäehdokkaat, jotka hakemuksensa perään soittamatta jättämisestä huolimatta olisivat kykeneviä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.


Vanha vinkki: Palkkaa tehtävään työpaikkaa vaihtava työnhakija, sillä työpaikkaa vaihtava työnhakija on aina motivoituneempi ja kykenevämpi kuin työtön työnhakija.

Uusi vinkki: Älä jaottele työnhakijoita työttömiin ja työpaikan vaihtajiin. Mikä edes saa sinut uskomaan, että työpaikan vaihtaja on motivoituneempi ja kykenevämpi työntekijäehdokas? Listaa syyt. Ja mieti sitten, miten juuri olet määritellyt Suomen puoli miljoonaa työtöntä käyttökelvottomiksi. 


Vanha vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työnhakija on aina uhka, ei mahdollisuus. Siispä älä erehdy valitsemaan mielestäsi liian kouluttautunutta työntekijäehdokasta. Liian kouluttautunut kun tylsistyy tehtävissä ja hakee ko-ko-a-jan koulutustasoaan ja erikoistumisalaansa vastaavaa työtä. Ei motivaatiota tai kunnianhimoa. Pelkkiä pakosuunnitelmia.

Uusi vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työntekijä saattaa olla merkittävä mahdollisuus! Mielestäsi liian kouluttautunut työnhakija on mitä todennäköisimmin hakenut tehtävään niinkin mullistavasta syystä, että tämä ehdokas on kiinnostunut tehtävästä ja pitää tehtävää mielenkiintoisena.


Vanha vinkki: Jos haet työntekijää matkailualalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Jos haet työntekijää ravintola- ja majoitusalalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Ja niin edelleen.

Uusi vinkki: Tarkastele työntekijäehdokasta tästä näkökulmasta: vaikka hän on opiskellut itselleen tutkinnon x, hän on kiinnostunut monesta muustakin asiasta tässä maailmassa. Toisin sanoen, kiinnostunut myös ilmoittamastasi työtehtävästä, vaikkei tehtävä lainkaan sivuaisi hänen erikoistumisalaansa. Ajatella!
Vaikka hänen koulutuksensa ei liippaisi läheltäkään ilmoittamaasi vapaata työtehtävää, katso nyt edes, jos hakija olisi työskennellyt ilmoittamasi työtehtävän kaltaisissa tehtävissä aikaisemminkin. Jos on, ja hän nyt hakee sinun palvelukseesi, on hän mitä todennäköisimmin kiinnostunut ja innostunut työskentelemään tehtävässä. Ja vaikka koulun penkillä istuen saaduilla papereilla hänellä ei ole osoittamaan osaamistaan, hänen aikaisempi työkokemuksensa on kuitenkin osoitus tehtävää koskevasta osaamisesta.


Vanha vinkki: Eniten painoarvoa on niin sanotulla oikealla palkkatyöllä. Työharjoittelu, vaikka työtä onkin, on kuitenkin... no, harjoittelu. Ja vapaaehtoistyö... se on semmoista... no, semmoista harrastelua.

Uusi vinkki: Työharjoittelu on työtä. Vapaaehtoistyökin on työtä. Vaikka vapaaehtoistyö ei ole ehkä yhtä raskasta ja vaativaa kuin tämän päivän palkkatyö, ei vapaaehtoistyötä tulisi kuitenkaan väheksyä. Älä vähättele työharjoittelun ja vapaaehtoistyön painoarvoa työnhakijan motivaatiota, ahkeruutta ja kyvykkyyttä arvioidessasi.

Mä en tiedä mitään mä en tiedä mitään!

Edessämme kahvit ja valtavat kakkupalat ja seurustelupaikkanamme pienikokoisuudessaan kotoisa kahvila. Pöydän ympärillä mahtavia opiskelukavereitani, joiden kanssa tunnen olevani hämmentävällä tavalla turvassa. Turvassa selittämiseltä ja vakuuttelulta. Turvassa tietämättömyydestä kumpuavalta kritiikiltä ja kyseenalaistamiselta. Pienessä kuplassa, jossa yksikään pöydän ympärillä istujista ei äimistele kulmat koholla, että vieläkö olen työtön! Jossa kukaan ei latele tyhjänpäiväisiä kyllä-se-siitä -kannustuksia eikä neuvo hiomaan CV:tä miljoonatta kertaa.

Tässä pöydässä kritisoidaan, kiroillaan, ahdistutaan, tunnetaan toimettomuutta ja epätietoisuutta, mutta tiedetään, että yhden yksittäisen tahon syyttäminen on turhaa. Tässä pöydässä tiedetään, että työttömyyttä koskevien syy-seuraus-suhteiden eritteleminen on vain ajan haaskausta. Tässä pöydässä tiedetään, että elämä on meille epävarmuutta epävarmuuden perään. Että meille on normaalia olla tietämättä, missä olemme kuukaudenkaan päästä. Että meille on normaalia olla kykenemättömiä suunnittelemaan isoja asioita elämässämme. Sellaisia asioita, joita olisi vaivaton suunnitella, jos vain olisi vakituinen palkkatyö.

Mutta ennen kaikkea, tässä pöydässä myös innostutaan! Rakennellaan utopioita! Ideoidaan ja haaveillaan yhdessä! Pidetään kädestä, jos ei nyt ihan fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Kakkupalat pienenevät pieni haarukallinen kerrallaan. Kahvikuppien pohjia koristavat lopulta ruskeat hevosenkengät. Villit ideat, käsien levittelyt ja heilautukset, vilpittömät ja kyynisetkin hymyt ja remakka nauru vuorottelevat pöydän ympärillä. Tässä pöydässä on hyvä olla.

Tässä pöydässä päätetään ties monennen kerran perustaa yhdessä yritys. Yksi kaveri hoitaisi oikeudellisia asioita, toinen olisi kaikkeen taipuva handyman, minun hommani olisi järjestellä ja hoitaa kansainvälisiä suhteita ja neljännellekin keksittäisiin oiva ympäristökysymyksiin keskittyvä rooli meidän tietenkin raketin lailla menestykseen ponkaisevaan yritykseen! Ai minkälaiseen yritykseen? No sitä emme tiedä mekään! Tässä pöydässä innostutaan uudelleenkouluttautumisesta. Ideoidaan toisiamme erilaisiin, pähkähulluihinkin ammatteihin. Keskustelu on irtonaisia huudahduksia ja hihkaisuja. Ei vakavaa pohdiskelua ja neuvojen ja vinkkien jakoa. Sillä tässä pöydässä tiedetään, että me kaikki teemme jo parhaamme.

Työn saamisen merkitys

Odottaessani malttamattomana (ja näin ollen venyttäessäni ajan kulun tuntua järjettömyyksiin) työnantajan viimeistä ilmoitusta rekrytointiprosessin osalta olen miettinyt mitä palkkatyön saaminen merkitsisi minulle nyt. Tämä on taas näitä minulla-on-liikaa-aikaa-ajatella -juttuja.

Rekrytointiprosessissa eteenpäin pääsemisestä ilmoittaneen viestin aikana 11 kuukautta työttömämä olleelle ja nollassa haastattelussa käyneelle jo pelkkä rekrytointiprosessin seuraavalle tasolle pääsy on ollut merkityksellinen asia. Jo se on antanut minulle työnhakija-itsetunnon kannalta merkityksellisen tunteen siitä, että minuun uskotaan edes jonkin verran ja että minulla on yhä jotain arvoa työmarkkinoilla.

Työnhakija-minä oli ollut tuuliajolla jo pitkään siitä huolimatta, että olen tiedostanut suomalaisten työmarkkinoiden peräti kaoottisen tilan. Ja samanaikaisesti juurikin kaoottisen työmarkkinatilanteen vuoksi olen valtavan iloinen, että olen erottunut vakuuttavana ja uskottavana työnhakijaehdokkaana valtavasta massasta. Suuri asia tämän päivän työnhakija-minälle!

Palkkatyöpaikan saaminen merkitsisi ennen kaikkea sitä, että tuntisin pitkän ajan jälkeen jonkun ihan todella uskovan ja luottavan minuun työntekijänä. Tuntisin palkkatyötä tarjoavan työnantajan näkevän minut merkittävänä mahdollisuutena ja voimavarana. Ei mikään itsestäänselvä juttu tänä päivänä.

Kestävyyslaji

Täällä kirjoitettiin jokin aika sitten kahdesta työnhaun tavasta, joista toista kirjoittaja kuvasi osuvasti kestävyyslajina. Hymyilin mielikuvalle. Tunnistin itseni kestävyyslajiksi luokiteltavan työnhaun harrastajana.

Mutta huh, sitten katsoin tämän päivän työnhakua tarkastelleen Silminnäkijä-dokumentin ja huomasin vasta lämmitteleväni. 5000 hakemusta viidessä vuodessa???

Kestävyyslaji, josta ei ole iloa kenellekään.

Tarkoituksellista kohtaantomattomuutta

Meillä täällä opetetaan, että Suomessa on todella tasokas koulutusjärjestelmä. Elätte kuin paratiisissa, mitä tulee koulutukseen, ylisti saksalainen kaverini.

Totta totta. Ja sitten tulevat talous- ja työllisyyspolitiikka ja lyövät koulutuspolitiikkaa avokämmenellä.

Lisää ajattelemattomuutta

Menkää nyt edes joihinkin töihin!

Vaikka olenkin täällä blogissa vähän leikkinyt tulella julistaen, että pidän jonkinlaista filtteriä hakemieni töiden suhteen, ei se tarkoita, ettenkö olisi hakenut näihin niin sanottuihin "edes joihinkin töihin". Oi kyllä olen hakenut. Edes johonkin, kun en muuallekaan näytä pääsevän. Mutta mistäpä kukaan sen tietäisi, kun minä en pääse niihin edes joihinkinkaan töihin. Haen "edes joihinkin töihin", mutta minun niihin pääsemättä kukaan ei tule taputtamaan olalle, että hyvä Maria, kun hait "edes johonkin työhön"!

Ja... ihan oma lukunsa olisikin lähteä jäsentelemään, miten edes määritellään "edes jokin työ". Määritelmiä taitaa olla yhtä monta kuin määrittelijöitäkin.


Älkää tuijottako työstä saatavaa palkkaa. Tärkeämpää on kerryttää työkokemusta.

Ja kyllä muuten tasan tarkkaan tuijotan palkkaa. Miksi? Koska haluan tarkastella työmarkkinoita siitä lähtökohdasta, että teen töitä elääkseni, enkä sen vuoksi, että tekisin yhä vain töitä osoittaakseni myöhemmille työnantajille olevani valmis tekemään töitä. Minä olen tuon aina-reipas-ja-valmis-ahkeraksi-työläiseksi -osuuden jo suorittanut mylläämällä niin Suomen kuin muidenkin maiden työmarkkinoilla.

Olin se teini, joka iloitsi käyttörahan saamista enemmän juuri siitä, että minulla olisi jotain, mitä kirjoittaa ansioluetteloon. Säästin rahat ja juhlin työtodistusta. Kesä kesältä luettelo piteni, ja minä olin iloisempi ja itsevarmempi. Opiskeluaikana tein töitä tuleville työnantajille esiteltävän työkokemuksen kerryttämisen lisäksi tietenkin rahan vuoksi.

Joitakin töitä olen tehnyt puhtaasti ainutkertaisten elämänkokemusten kerryttämisen vuoksi. Ainutkertaisten, vielä mummonakin ilolla ja lämmöllä muisteltavien työtehtävien osalta minulla on ollut onni myötä muilla mailla: olen voinut työskennellä tehtävissä, joiden kaltaisten parissa toimimisesta en olisi koskaan uskaltanut haaveillakaan. Palkka oli jokaisella kerralla huonoa, mutta huh, mitä kaikkea muuta sain tilalle!

Mutta nyt, nyt tekisin töitä rahan vuoksi. En ole enää 15-vuotias ensimmäistä kesätyötään etsivä teini. Olen elämänsä rakentamiseen pyrkivä aikuinen, ja elämäni rakentamiseen minun pitäisi kyetä itsenäisesti. 


Voi, miten ajattelematonta on neuvoa puolta miljoonaa Suomen työtöntä menemään edes joihinkin töihin.
Voi, miten ajattelematonta on neuvoa puolta miljoonaa Suomen työtöntä olemaan välittämättä siitä, saako työstä palkkaa mahdollisesti edes senkään vertaa, että kykenisi elämään ilman yhteiskunnan rahallista lisätukea.

Tuettomuus

Rahahanat kiinni, niin johan alkaa työnteko maistua! huutelevat.

Minä olen tätä vähän miettinyt. Jos postiluukusta tipahtaisikin maksettavan työttömyyskorvauksen määrän ilmoittavan kirjeen sijaan kirje, jossa kerrottaisiin, että tästedes en saisi enää lainkaan rahaa yhdeltäkään luukulta, mitä tekisin?

Alkaisiko työnteko sitten maistua?
Vaikka rahahanat suljettaisiin, minulle ei vieläkään maistuisi työ, josta en saisi elämisen ilman yhteiskunnan tukia mahdollistavaa palkkaa. Sen sijaan minulle alkaisi maistua maasta pois muuttaminen.

Jos kotimaani ei antaisi minulle enää edes mahdollisuutta pysyä hengissä, miksi jäisin? Antaisiko mahdollisuuden sitten joku toinen maa? Jaa-a. Mutta voisiko tilanteeni huonontuakaan? Nii-in.

Väreilyjä

Olen saanut ensimmäistä kertaa myönteistä, eteenpäin asioita vievää vastakaikua työnantajapuolelta sitten viime keväänä alkaneen työnhaun! Olen vihdoinkin onnistunut sujahtamaan tiheän siivilän läpi! Miltä nyt tuntuu? Hemmetin mahtavalta!

Vaikken saisikaan työpaikkaa, olen kuitenkin valtavan iloinen siitä, että edes yhden kerran minut asetetaan työpöydällä siihen pinoon, jossa oleviin otetaan yhteyttä muulla tavoin kuin kieltävästi kiittävällä massasähköpostilla.

Mitä työtön saa sanoa ääneen?

Yksi vierailluimpia blogitekstejäni löytyy otsikon Miksi et ota vastaan mitä tahansa työtä? alta. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen tuli vielä pieni lisäpiikki vierailuihin. En ole yllättynyt tekstiä koskevista vierailumääristä, sillä silloin liikutaan lähes tabun omaisella aihealueella, kun työtön kirjoittaa siitä, miksi hän ei ottaisi mitä tahansa työtä vastaan.

Entä jos olisin kirjoittanut tuon lokakuisen tekstin työllisenä? Miten se silloin luettaisiin? Minä itse olisin kirjoittanut samoista asioista (tosin nyt katsottuna ehkäpä vähän hiotumpana... hrr, omien tekstien lukeminen jälkikäteen voi olla aika nolostuttava kokemus). Kirjoitin itselleni sopimattomista töistä sekä töistä, joista ei saisi kohtuullista palkkaa elämiseen ja töistä, joissa en pystyisi kehittämään itseäni ja käyttämään hyväksi kerryttämiäni tietoja ja taitoja.

Olen pyörtänyt kantani jo ajat sitten tuon itsensä kehittämisen kohdalla. Eikä silläkään ole enää hetkeen ollut väliä, voisinko käyttää opinnoissani ja työelämässä kerryttämiäni tietoja ja taitoja hakemassani työpaikassa. Rima on ollut maassa asti jonkin aikaa. No, onko rimasta irti päästäminen sitten auttanut? Ei ole, ei. Rima kuitenkin pysyy jalkojeni juuressa. En aio heittää sitä pois. Yhä edelleen pidän kiinni esimerkiksi siitä periaatteesta, että minun pitää saada työstä kohtuullista palkkaa. Eikös se ole työnteon tarkoitus?

Onko työttömän hyväksyttyä olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä?

Haluan tehdä töitä, joista pidän/joihin sovin. En halua tehdä töitä, joista en pidä/joihin en sovi.
Haluan tehdä töitä, joiden tekemisestä maksetaan kelpo palkkaa. En halua tehdä töitä, joiden tekemisestä maksetaan matalaa palkkaa tai provisiopalkkaa.
Haluan tehdä työtä, joka ei kuormita liikaa henkisiä ja fyysisiä voimavarojani. En halua tehdä työtä, joka on henkisesti ja fyysisesti liian raskasta.

Ovatko nämä lauseet hyväksyttyjä työllisen suusta tulleina?
Ovatko nämä lauseet hyväksyttyjä työttömän suusta tulleina?

Mykistyminen

Suomalaisten työelämäasenteita mitanneen EVA:n arvo- ja asennetutkimuksen tulostaulukkoa tarkasteltaessa voisi joku enempiä miettimättä vaikka luulla, että työttömät ovat työttömiä syystäkin: niille ei kelpaa mikä tahansa työ. Piste. Kun niin tuo taulukko näyttää!

Tuo taulukko... sosioekonomisen aseman ja minkä tahansa työn vastaanottamisvalmiuden välinen korrelaatio on aika hyytävää tarkasteltavaa. Vai on se niin, että herra iso herra todella ottaisi vastaan mitä tahansa työtä, jos vaihtoehtona on työttömyys? Ihan todellako? No okei okei, kyllähän minä ymmärrän miksi herra iso herra vastaa näin työtöntä useammin. Koska hän ei ole saattanut kohdata tämänhetkisten työmarkkinoiden tilaa. Miksi olisikaan...  (Aihetta sivuten - Ylen uutinen työmarkkinoiden köyhtymisestä ja laadullisesta heikentymisestä, kas tässä.)

Silmäilin raportin kiinnostuneena raportissa esitetyistä, tulostaulukkoa koskevista syy-seuraus-suhteista. Eihän tuota tulostaulukkoa voida jättää purkamatta asianmukaisesti osiin. Eihän?

EVAn Arvo- ja asennetutkimus 2015: Suomalaisten työelämäasenteet

Ah, miten valloittavan arvolatautunutta, veikkaamiseen sortuvaa ja inhimillisyyttä väheksyvää analyysiä! Hyvää työtä!

Lähes ilmaiseksi tarvittavat

*ring*
Soitan omaa erikoistumistani vastaavaan pk-yritykseen koettaakseni saada tieni rekrytoinnista vastaavan henkilön luokse. Vaihdetyöntekijä antaa minulle sähköpostiosoitteen ja kehoittaa lähes liioitellun painokkaasti lähettämään työhakemuksen sähköpostilla.

*klik*
Lähetän avoimen työhakemuksen ja CV:n linkkeineen ja videoineen rekrytoinnista vastaavalle henkilölle.

*ping!*
Saan myöhemmin samana päivänä sähköpostin, että kiitos kiinnostuksestasi, mutta valitettavasti meillä ei ole juuri nyt avoinna olevia työtehtäviä. Kertoo laittavansa työhakemukseni sivuun odottamaan ja lupaa pitää minut mielessään, jos tulevaisuudessa tarvitsisivat kaltaisiani työntekijöitä.

*klik*
Lähetän vastauksesta kiittävän viestin, jossa esitän odottavan toiveikkuuteni kuulla heistä myöhemmin. Oikein Parhain terveisin, minä.

*KAPOW*
Löydän myöhemmin kyseisen yrityksen työpaikkailmoituksen, jossa he etsivät juuri kaltaistani työntekijää. Olin hetkeä aikaisemmin markkinoinut ja mainostanut ja kehunut brändättyä itseäni juurikin heidän ilmoituksen hakukriteerien kaltaisena työntekijänä.

Etsivät työharjoittelijaa. Kelpoisuusvaatimuksena korkeakoulun työharjoitteluun myöntämä rahoitus.

*CRASH*

Testi

Ylen sivuilla voi nyt testata soveltuvuutta aloille, joissa on Ylen mukaan töitä tarjoilla.

En pidä testeistä. Netin pimeälle puolelle kuuluviin "mikä kahvipannu olet!?" ja "mitä syvänmeren kalaa muistutat!?" tyyppisiin testeihin en ole ikinä koskenut pitkällä tikullakaan, enkä liioin näihin hieman asiallisemmiltakaan näyttäviin testeihin. Viimeksi vuosia, vuosia sitten testiä tehdessäni tein myös ammatinvalintatestin: TE-palvelujen mukaan olisin sopinut parhaiten ahtaajaksi. 5/5.

Päätin tehdä Ylen testin ennen kaikkea siksi, että näkisin, mitkä nyt työllistävät alat olisivat testin tulosten mukaan minulle sopivimpia.

Tunnistettavuutta on ja sitten ei niinkään. Vähän kuin horoskooppia lukisi. Mutta oleellisinta onkin katsoa, mitä Yle tarjoaa sopivimmiksi, nyt työllistäviksi ammateiksi ja ammattialoiksi. Siellä ne yhteiskuntatieteelliset alat pilkistävätkin. 

Jäädä, joutua, joutua jäämään

Työttömäksi on helppo jäädä! huutelevat.

Onko?

No eihän ole. Jäädä siis. Joutua kylläkin. Vähän vaarallisenkin helppo.

Toki on heitäkin, jotka ovat jääneet työttömäksi. Mutta jääjiä on ollut aina. Hyvinä ja huonoina aikoina.

Työttömäksi on helppo joutua, ja olisikin kerrassaan mahtavaa, jos huutelijat ymmärtäisivät sanojen jäädä ja joutua välisen merkityseron tässä kontekstissa. Ja käyttäisivät näitä sanoja harkiten.

Vertailtavuus

Olen liian nuori muistaakseni 90-luvun laman. Tuo lama on tullut minulle tutuksi oppikirjojen ja vanhempien ihmisten puheiden kautta. Tuo kyseinen lama on tehnyt paluun (jo ajat sitten) tämän päivän keskusteluihin, sillä nyt meneillään olevan kurimuksen vertailemista 90-luvun aikoihin näytetään pitävän ihan kelpo tapana hahmottaa tämänhetkistä tilannetta. Vertailua löytyy uutisista ja artikkeleista. Twiiteistä ja kahvipöytäkeskusteluista. Vertailun avulla tämän päivän talousahdinkoa vähätelläkseen pyrkivät vetoavat esimerkiksi niihin iänikuisiin työttömyyskäppyröihin. Kattokaa, ei oo paha! Kattokaa, kyl 90-luvulla oli paljo pahempi! Tämänhetkisen tilanteen dramaattisuutta painottavat vetoavat sitten toisenlaisiin 90-luvun lamaa koskeviin käppyröihin.

Ja minä mietin kulmat kurtussa, mistä juontuu into verrata tätä päivää yli 20 vuoden takaiseen aikaan. Miksi vertailla keskenään kurimuksia, joiden syntymekanismit ja etenemistavat eroavat toisistaan merkittävästi? Työttömien tilastointitapakin on muuttunut kurimusten välissä, joten miksi, oi miksi työttömyystilastoja vertaillaan?

Ja kaiken lisäksi... miksi verrata tätä päivää 90-luvun lamaan, kun eihän tämän päivän sirkus edes ole lama. Eihän? Eiku...

Hyväksymisiä

Olo on ollu jo jonkin aikaa kevyempi ja huolettomampi. Uskaltaisin väittää läpikäyneeni kaikki kriisinkäsittelyvaiheet. Nyt kun pahin on jo ohi (kop kop), pystyn tarkastelemaan uudesta näkökulmasta tätä henkilökohtaista työttömyystaistoani. Kierolla tavalla ihan hymyilyttää katsoa taaksepäin, sillä esimerkiksi itse kaivamani vallihauta itsesäälin ja omien ajatusmallieni välille olikin keinotekoinen puolustusmekanismi: vaikka mikä olisi, itsesääli ei minua vie! Veipäs vain. Ja hetken aikaa kyyti oli kovaa: voi minua kurjaa ihmisolentoa! Itsesääli taisi olla pakollinen osa tätä prosessia. Tunteiden kirjo on ollut leveä ja tapa selvitellä tunteita myös.

Pohjaa kohti vääjäämättömästi aaltoillut mielialani saavutti pohjan viime vuoden lopulla. Henkiset voimat olivat todella vähissä. Niin vähissä, että jos sängystäni oli jo tullut työttömyyden pitkittyessä tutumpi ajanviettopaikka niinä päivinä, kun minulla ei ollut sovittua sosialisointia tai muita aktiviteetteja, nyt saatoin tietoisesti valita ennemmin sängyn kuin kaverin kanssa kahville menon. Tiesin toki kokoajan, että näin toimien oloni vain huonontuisi entisestään. Tiesin, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen vain pahentaisi tilannetta entisestään. Tiesin, miten itselleni vahingollisesti toimin, mutta olin yksinkertaisesti henkisesti niin sippi, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen tuntui vievän vähiten energiaa.

Sitten vuosi vaihtui. Juhlistaessani uuttavuotta rakettien, skumppapullojen ja uudenvuoden toivotusten ympäröimänä päätin ensimmäistä kertaa, hiljaa mielessäni, että niin pitkälle kuin se olisi minusta itsestäni kiinni, uusi vuosi toisi minulle jotain uutta. Ensimmäistä kertaa tein päätöksen uuden vuoden tuomasta uudesta ajasta. Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin aloin suunnitella. Katsoa eteenpäin. Kaavailla ja hahmotella. Panostaa jälleen sosialisointiin ja aktivoitumiseen. Mieliala alkoi kohota hitaasti, mutta onnekseni varmasti. Jos aikaisemmin huono olo vei mukanaan, nyt parempi olo teki samoin: hyvää päivää seurasi toinen ja kolmas. Yhä pienemmät asiat alkoivat taas hymyilyttää ja ilahduttaa. Päivätkin pitenivät. Valoisan ajan pitenemisellä on varmasti ollut oma osansa mielialan kohoamisessa. Synkimmät ajat ovat siis monella tapaa takanapäin.

     Just a matter of perspective.

En voi rakentaa elämääni tavalla, jonka kuvittelin olevan mahdollinen minulle. Hajanaiset, lyhyen elämäni aikana ympäristön tarkkailun seurauksena muotoutuneet tiedostamattomat ja tietoiset odotukset eivät kohdanneet todellisuuden kanssa. Sitten kun minäkin olen iso, niin kyllä minäkin. Ei, ei näytä menevän tämän plikan elämän kässäri niin. Tämän tosiasian toistelu ei kuitenkaan helpota oloani. Oloni on helpottanut nyt, kun olen vihdoinkin saavuttanut sen pisteen, että olen hyväksynyt osani. Kaiken lisäksi, olisi tästä kässäristä voinut tulla paljon, paljon huonompikin.

En voi elää elämääni siltä pohjalta, että olisin palkkatöissä, mutta aion elää sen niin hyvin kuin palkkatyöttömänä pystyn. Kieltäydyin kuukausien ajan pitämästä tätä edes vaihtoehtona. Välitilan osittain keinotekoinen ylläpitäminen motivoi minua pyrkimään pois välitilasta. Tuupin itseäni eteenpäin. Ja voin huonosti. Elämä oli välitilaa monelta osin: en halunnut nähdä mitään pysyvänä, enkä näin ollen halunnut sitoutua asioihin ja ihmisiin ympärilläni siten kuin olisin tehnyt työssä ollessani. Työssä, joka toimisi jonkinlaisena ankkurina. Työssä, joka synnyttäisi raamit edes hetkelliselle pysyvyydelle ja vakaudelle. Mutta entä jos en koskaan löydä ankkurina pitämääni palkkatyötä? Pitäytyisinkö sitoutumattomuudessa lopun elämääni vain, koska jämerin ankkuri ei ehkä koskaan osuisi kohdalleni? No en.

Toki pidän työttömyyttä yhä välitilana, mutta näen sen nyt erilaisena välitilana. Koetin aluksi juosta eteenpäin pysyen kuitenkin tiukasti paikallani. Lopetin juoksemisen. Miksi juosta, kun ei kuitenkaan pääse eteenpäin? Turhaa. Parempi lopettaa paikallaan juokseminen ja keskittyä siihen, mitä ympärillä on. Tämän ajatuksen pohjalle rakentuvat suunnitelmat ja hahmotelmat ovat hiljalleen saaneet selkeämpiä muotoja ja elämä heiveröisiä suuntaviivoja. Nyt keskityn rakentamaan elämääni palkkatyöttömänä. Kyllä sekin on mahdollista. Ainakin vielä. Ei tämä elämä sellaista ole kuin odotin, mutta aina ei voi saada haluamaansa.

     I cannot build up my life.

     I'm going to build up my life with what I've got.

Kesken loppuvat tunnit

Sopii hyvin opiskelijalle! Hyvä työ lisäansioita haluavalle!

Työntekijöitä tarvitaan, muttei täydeksi päiväksi. Ei aina edes joka päiväksi. Ei välttämättä edes joka viikoksikaan.

Availen työpaikkailmoituksia yhä useammin vain sulkeakseni ne heti. Löydän itseni hämmästymästä yhä useammin siitä, miten moneen kokoaikaisena työnä pitämääni työhön tarvitaan työntekijää enää vain pariksi hassuksi tunniksi päivässä tai viikossa. En minä halua työskennellä 2-3 päivänä viikossa. En minä halua tehdä töitä 0-15 työtuntia viikossa.

Kyllä töitä tekevälle löytyy. Jep jep. 0-15 tunniksi viikossa. Hurraa!

Passien ja kurssien luvattu maa

Erilaisten passien ja todistusten olemassaolo on korostunut entisestään nyt hakiessani kesätöitä. Hygieniapassi, anniskelupassi, työturvallisuuskortti, terveystodistus, turvallisuusselvitys ja niin edelleen ja niin edelleen. Niin sanotusti joka paikassa vaadittavan hygieniapassin rinnalle on näyttänyt nousseen työturvallisuuskortti ja turvallisuusselvitystenkin perään kysellään enemmän kuin olisin odottanut.

Olen hakenut nyt samankaltaisia kesätöitä, joiden parissa olen työskennellyt ulkomailla. Muissa maissa passeja ja todistuksia ei ole vaadittu, mutta oi täällä Suomessa sitten vaaditaan muidenkin maiden edestä. Lähetän hakemuksia joka tapauksessa, ilman vaadittuja todistuksia ja passeja. Korostaen, että olen jo työskennellyt vastaavissa tehtävissä. Se tosin taitaa olla turhaa. Miksi työnantaja ottaisi passittoman ja maksaisi passin suorituksen, kun ovista ja ikkunoista tunkee passillisiakin.

Kehittymättömät

Ystäväni kertoi työpaikallaan käynnissä olevasta rekrytointiprosessista ja sen hankaluuksista. Julkisessa haussa olevaan paikkaan on tullut pääosin keski-iän ylittäneiden henkilöiden työhakemuksia, ja jo haastattelujen alkumetrit ovat ystäväni mukaan osoittaneet, että nuo pitkälläkin työkokemuksella varustetut työnhakijat saattavat olla auttamattomasti kehityksen kelkasta tipahtaneita, vaikka olisivat työskennelleet ilmoitettua työpaikkaa vastaavissa tehtävissä. Ystäväni huokaisi, että ei heidän työpaikallaan ole aikaa alkaa perehdyttää vähänkään alan kehityksestä tipahtaneita. Rekrytointiprosessia venytetään niin kauan kunnes työnhakijoista löytyy henkilö, jonka työhön perehdyttäminen sisältää lähinnä työkavereiden esittelyn.

Kuunnellessani ystäväni huokailuja siitä, miten tiedoiltaan ja taidoiltaan fossiilimaisia työnhakijat ovat hänen mukaansa olleet en voinut olla miettimättä, miten minuakin, nuorta aikuista, saatetaan jo katsoa ennemminkin vierastaen kuin tiedoistani ja taidoistani kiinnostuen. Enhän minä, viittä vaille pitkäaikaistyötön voi osata tehdä töitä.

Onnettomat väliinputoajat; vierastetut työmarkkinoille pyrkijät, joiden työhön perehdyttäminen nähdään niin työläänä, että heidät jätetään mielummin jatkamaan töiden etsintää.

Vaalivalinnat

Kohta taas voin piirtää ison numeron ympyrän sisälle. Olen äänestänyt äänioikeutettunaoloaikanani lähes kaikissa vaaleissa. Kerran myös ulkomailta käsin suurlähetystössä. Oi kuulkaa presidenttiehdokkaan numeron piirtäminen ulkomaisen suurlähetystön äänestyskopissa tuntui suurelta. Kuin se minun yksi ääni olisi paljon enemmän kuin yksi ääni, tulihan se kuitenkin ihan ulkomailta asti. Heh.

Politiikkaa seuratessa olen ollut kiinnostunut aina erityisesti siitä, miten eri puolueiden linjat konkretisoituvat puolueiden ohjelmissa ja puheissa. Nimenomaan puheissa, ei teoissa. Sillä ne teot, no... puheet nyt ovat vain paljon mielenkiintoisempia seurata, sillä niissä ei tietenkään tarvitse kohdata todellisuutta.

200 000 uutta työpaikkaa seuraavien kymmenen vuoden aikana? Kahden prosentin vuotuista kasvua? Suomi on täynnä loistoa ja menestystä jos vain sanoo niin.

Suomi sukeltaa, mutta puolueilla on onneksi ihmelääke ja supervoimat nostaa sukeltava Suomi takaisin pinnalle. Heti vaalien jälkeen! Työttömyys kasvaa ja sosiaaliset ongelmat lisääntyvät, mutta puolueilla on onneksi ihmelääke ja supervoimat, joiden avulla rakentaa puitteita, joiden ansiosta sitten Suomen asukkaat pysyvät jaloillaan ja voivat rakentaa omaa elämäänsä. Heti vaalien jälkeen.

Eduskuntavaalit tulevat ja menevät ja loistava ja upea Suomi täynnä menestystarinoita ja onnea jää jälleen kerran odottamaan seuraavia eduskuntavaaleja.

Soita

Tuumaillessani jokin aika sitten sosiaalisen median merkitystä työnhakukanavana keskustelu kommenttiboksissa levittäytyi koskemaan soittamisen osuutta työhaastatteluun pääsemisen avittajana. Kerroin soittokertojeni mahtuvan yhden käden sormille. Onnistuneiden, oikealle henkilölle johtaneiden soittokertojen.

Myönnän säästeleväni luuriin tarttumista, koska en vain piru vieköön osaa soittaa ilman oikeaa asiaa. Olen soittanut/koettanut soittaa aina ennen hakemuksen lähettämistä, sillä yhteyden ottaminen näin päin tuntuu luontevammalta. Jos minulla ei ole kysyttävää työtehtävästä tai muustakaan, en osaa soittaa hakemukseni perään, kuten joka tuutista huudetaan. On tärkeää soittaa hakemuksen perään!

Vai onko? Miten oleellisesti mahdollisuudet edetä rekrytointoprosessin seuraavalle tasolle lisääntyvät minun soittaessani kymmenien tai jopa satojen hakijoiden tavoin hakemukseni perään? Tarkkaillessani kavereideni ja muiden tuttujen työnhaun edistymistä voisin heittää ilmoille villin veikkauksen, että soittaminen on tänä päivänä yhtä tehokas keino kuin soittamatta jättäminen.

Sen lisäksi, että tartun itse vastentahtoisesti luuriin, tuntuu työnantajillakin paikoin esiintyvän vastentahtoisuutta koskien työmahdollisuuksien läpikäymistä puhelimitse. Olen jumittunut pari kertaa yrityksen puhelinvaihteeseen äänen puhelimessa kertoessa, ettei työtiedusteluihin enää lainkaan vastata ja löydän silloin tällöin jo kotisivuilta tiedon, ettei työtiedusteluja koskevia puheluita oteta vastaan. Ne kerrat, kun olen päässyt juttelemaan puhelimitse rekrytoinnista vastaavalle henkilölle, eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään puhelun "positiivisesta pöhinästä" (mikä ärsyttävä tapa kuvata liian montaa asiaa näinä päivinä) huolimatta.

Olen tarjonnut työnantajille mahdollisuutta kiinnostua minusta muilla tavoilla kuin soittamalla hakemukseni perään. Sähköposteista ja sähköisistä hakemuksista löytyvät hakemuksen ja cv:n lisäksi linkit niin erilaisiin nettiprofiileihini kuin myös esittelyvideooni. Omaa erikoistumistani ja osaamistani parhaiten vastaaviin paikkoihin olen sitten koettanut soittaa/soittanut ennen hakemuksen lähettämistä. Hienoa, me pidetään sinut mielessä ja laitetaan sun hakemuksesi korvan taakse!

Niinhän ne sanoo.

Opiskeluvalinnoista

Jos pääsisin puhumaan viisaita nyt tulevaisuuden opintoja hahmottelevalle nuorelle, painottaisin tekemään valintoja ennemminkin tunteiden kuin järjen pohjalta. Sillä järki näyttää olevan vähäpätöisin tekijä tämänhetkisten työmarkkinoiden kehittymisessä.

Tulevaisuudesta messuaisin vain sen verran, että ainakaan tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia silmällä pitäen ei kannattaisi alaansa valita. Kieltäisin laskelmoinnin. Kieltäisin hylkäämään kiinnostavimpia ja innostavimpia aloja sen vuoksi, että nuori pelkäisi, ettei työllistyisi.

Kehottaisin opiskelemaan juuri niin pitkälle kuin mielenkiinto ja energia riittäisi. Painostaisin suorastaan. Niin kauan kuin tässä maassa on mahdollista opiskella ja kouluttautua ilmaiseksi, tulisi systeemistä ottaa kaikki irti. Pelottaako leimautuminen ylikouluttautuneeksi? Pelko pois, sillä se miten vähän tai paljon itseään kouluttaa ei suoraan korreloi työllistymismahdollisuuksien kanssa. Ja mitä edes tarkoittaa ylikouluttautuminen? Pffffhh...

Kehottaisin varautumaan siihen, ettei nuori mahdollisesti koskaan saa työpaikkaa ainakaan sen perusteella, mitä hän on opiskellut, ja juuri tästä syystä toistaisin ties monennen kerran, että oletetut työllistymismahdollisuudet eivät saisi vaikuttaa opiskelualavalintoihin. Sillä tällä hetkellä, tässä yhteiskunnassa, tässä talousjärjestelmässä lähes mikään alavalinta itsessään ei näytä takaavan vakaata palkkatyöpaikkaa.

En kirjoita tätä tekstiä katkerana, sillä oman opiskelualan valitsemisessa kuljin onneksi tunteet edellä vaikkakin myös järkeä kädestä kiinni pitäen. Uskon useimpien toimivankin juuri näin, mutta tunnen/tiedän myös aivan liian ison joukon ihmisiä, jotka ovat valinneet opiskelualansa vain sen mukaan, miten varmasti alan uskotaan työllistävän. Valitaan ihan okei opiskeluala, jotta voisi sitten tehdä ihan okei työtä. Ja sitten hups vain, ala ei enää työllistäkään! Kieroutuneimmillaan tilanne on se, että työvoimasta on joillakin aloilla krooninen pula, mutta niin on myös palkanmaksajista.

Kirjoitan tätä tekstiä huomattuani, että tänä päivänä opiskelujen lopussa ei läheskään aina seiso kiitos. Valitsee opintonsa sitten niin tai näin, kiitos seisoo tyystin muualla.

Työnhakijan profiili

Peruskouluajoilta on jäänyt mieleen muutamia aikuisten listaamia neuvoja koskien ulkonäköä ja työn hakemista.

Tatuoinnit. Ei ei, ehdoton ei. Tatuoitu ei saa töitä. Etenkään, jos tatuointi on näkyvässä paikassa.

Lävistykset. Sama työnsaantia uhkaava tekijä kuin tatuoinnitkin. Ja vaikka lävistyksistä luopuisi, reiät jäisivät. Ikävää ja leimaavaa.

Rastat. Et voi olla kunnollinen työntekijä, jos sinulla on rastat. Epäluottamusta herättävät rastat. Epähygieenisyys ja kaikki! Leima otsaan siis niistäkin.

Väärä meikki, vääränlaiset vaatteet, väärä se ja väärä tuo.

Eläkepommivouhotuksen lomassa meille lapsille uskoteltiin, että edellä mainitut ulkonäkötekijät ovat ne merkittävimmät työnsaannin estävät tekijät nyt ja tulevaisuudessa. Näyttäessäsi neutraalilta kuin vesi työpaikka on mitä todennäköisimmin sinun. Simple!

En tiedä, mitä työnsaantiin vaikuttavia tekijöitä nuorille näinä päivinä korostetaan, mutta jos itse pääsisin puhumaan viisaita juuri nyt työntekonsa ensiaskelia ottavalle teinille, messuaisin ennen kaikkea verkostoitumisesta. Näytät sitten siltä tai tältä, merkittävin työnsaantia estävä tekijä on suhteettomuus. Tai huono arpaonni.

Särähdys

Hetki tämänaamuisesta Jälkipörssistä:

Perusperiaatteena pitäisi olla se, että - - kannustaminen työntekoon pitäisi olla joka tilanteessa se kaikista paras vaihtoehto, sanoo Arno Ahosniemi.

Mutta entä jos sitä työtä ei oo? kysyy haastattelija.

Hiljaisuus.

Työtä on. Työpaikkoja on kokoajan tänäkin päivänä avoimena, mutta yks syy miksei se kohtaannu oikein on nimenomaan se, että ansiosidonnaiselta ei ole kannustavaa lähteä, vastaa Piia-Noora Kauppi.

Jopas.

Ikään kuin kaikki työttömät ensinnäkin olisivat ansiosidonnaisella ja toisekseen ikään kuin kaikki ansiosidonnaisella olevat olelisivat tyytyväisinä nauttien työttömyydestään ja välittämättä siitä, että yhä vanhakantaisten asenteiden vallitessa heidän markkina-arvonsa työmarkkinoilla on vapaapudotuksessa työttömyyden pitkittyessä.

Että kyllä se on nyt niin, että massatyöttömyys johtuu pohjimmiltaan työttömistä itsestään.

Niin että hyvää huomenta vain kaikille!

Työntekijäpula

Hesarin tämänpäiväinen eri aloja koskevaa työvoimapulaa ja ylitarjontaa kartoittava juttu kertoi, että "Pulaa on myös esimerkiksi puhelinmyyjistä."

Niin että mitä? Kuka on pulassa, kun ei ole puhelinmyyjiä? Mitä siitä seuraa, että puhelinmyyjistä on pulaa?

Pitkä huokaus.

Itsekunnioitus

Jani Kaaron kolmen viikon takainen teksti jäi kiertämään pientä kehää mielessäni. Kolumni imaisi kylkeensä runsaasti kommentteja. Tietenkin. Minä tosin lopetin kommenttien lukemisen jo ennen sadatta, sillä kommentit kävivät aika raskailla kierroksilla.

Onko työttömällä ihmisarvoa? Mistä työttömän itsetunto ja itsekunnioitus rakentuvat?

Vaikka olen työtön, työttömyyteni ei ole vienyt kykyäni arvostaa itseäni. Tietää arvoani. Siskona, tyttärenä, kaverina, ystävänä ja erilaisten ryhmien jäsenenä. Olen monelle ihmiselle yksi tärkeimpiä ihmisiä heidän elämässään. En tulisi koskaan olemaan yhtä tärkeä yhdellekään työnantajalle.

Kun ystäväni halaa minua lujasti, kun siskoni pyytää ja antaa apua, kun kuuntelen, lohdutan ja kannustan tuhansien kilometrien päässä murheitaan minulle purkavaa kaveria tiedän olevani tärkeä. Kun tiedän olevani jollekulle rakas ystävä, kun tiedän voivani pyytää ja antaa apua, kun tiedän voivani purkaa murheitani tuhansienkin kilometrien päässä asuvalle kaverille tiedän olevani tärkeä.

Työttömyyteni on kuitenkin heilutellut omakuvaani työnhakijana ja työntekijäehdokkaana. En enää tiedä arvoani työnhakijana tai työntekijänä. On päiviä, joina tunnen itseni rammaksi ja turhaksi. Mitättömäksi ja merkityksettömäksi. Mutta vain silloin, kun tarkastelen tilannettani työttömänä työnhakijana. Huonoimpina päivinä voin kokea olevani yhteiskunnan koneiston pyörittämiseen osallistumaan kykenemätön kakkosluokan kansalainen, mutta en koskaan tunne olevani rampa, turha, mitätön tai merkityksetön sisko, tytär, kaveri, ystävä tai ryhmän jäsen.

Ei työttömyys, tai työ, saa määrittää sitä, miten arvokkaina ihmisinä itse näemme itsemme.

Eläke

Et saa eläkettä! julistivat vanhempani ikään kuin asiana, jota en olisi tiennyt. Ei kerry ei.

Ja minähän en sillä päätäni vaivaa! painotin heidän kauhukseen.

Nuo ikävät hetket, kun uusi ja vanha maailma kohtaavat ikävän ilmiön äärellä.

Tottuminen

Ihminen alistuu ja mukautuu. Sopeutuu ja tottuu.

Olen kauhukseni huomannut olevani jo tiellä hyväksymään elämäni työttömänä. Pyristely ja kieltäminen ovat muuttumassa sopeutumiseksi. Alistun ja mukaudun työttömän osaani. Hiljaa ja huomaamatta.

Säpsähdin tajuamaan tämän eräänä päivänä pohtiessani, että entä jos minä saankin joku kaunis päivä hakemani työpaikan. Että jos niin kävisi ihan oikeasti. Että juuri minä olisin se henkilö, joka saisi palkallisen työpaikan.

Se tuntui pienen hetken jopa väkivaltaiselta ajatukselta. Ikään kuin työpaikan saaminen olisi arkeni julmasti rikkova voima. Minkä arjen? Tämän minun työttömän arjen!

Löydän itseni työttömänä elämiseen tottuneena siitä huolimatta että vieläkin silloin tällöin aamulla silmät avatessani ajattelen epäuskoisena, että onko tämä todella minun elämäni.

Ei helvetti. En minä halua tottua tähän!

Kykenemätön kuluttamaan

Uutiset toistelevat, että kaupan ala kärsii. Pitäisi ostaa enemmän! Tuotteita ja palveluita. Kaikkea! Lisää!

Työttömien osuus kuluttamaan kykenemättömien joukossa kasvaa tasaisesti, mutta tämä kuitenkin listataan harvoin heikkoa myyntiä koskevien syiden joukossa. Sää, mikä mainio syy kaupankäynnin kompastelulle! Lämmin syksy ― syysvaatteet jäivät rekkeihin. Talven myöhästyminen ― talvivaatteetkaan eivät ole päätyneet kassalle asti. Niin, kyllä se on tuo oikutteleva ilmasto, mikä saa ihmiset kuluttamaan vaisummin. Jännä...

Ihmetelkää te kauppiaat huonoa myyntiänne samalla kun minä ihmettelen, miten saisin rahani riittämään uuteen pyykinpesukoneeseen sekä tarvitsemiini ruoka-aineisiin saman kuun aikana.

Kertokaa te!

Olettaen, että tällaisesta työmarkkinatilanteesta huolimatta työttömät työnhakijat eivät toimi omaa löytöään suojelevien, salamyhkäisten sienestäjien ja marjastajien tavoin, kysyisin teiltä osittain mielenkiinnosta ja osittain vinkkejä kaivaten, mitä kanavia te käytätte etsiessänne töitä? Mitkä kanavat ovat oman työhakijaprofiilinne kannalta otollisimpia?

Sosiaalisen median roolia korostetaan tämän päivän työpaikan saamisessa tämän hetken näkemykseni mukaan hieman, hmm, perusteettomasti. Pohdin, onko sosiaalinen media oikeasti tämän päivän toimivin kanava, vai onko somen ylistäminen vain jonkinlaista toistelua massan mukana ilman yksityiskohtaisempaa pohdintaa siitä, onko some sittenkään muita erityisempi kanava työpaikkaa etsiessä. Onko somerekryämisestä messuaminen katteetonta hypettämistä?

Kriittisyyteni sosiaalisen median avittamaa onnistunutta rekrytointiprosessia kohtaan on nostanut päätään tutustuttuani viimeisimpänä twitterin rekrytointikaruselliin. Alun hämmentynyt innostus #rekry-kanavaa kohtaan vaihtui ikävän nopeasti kyyniseen pessimistisyyteen.

Ensinnäkin valtavassa osassa kanavaan saapuvista ilmoituksista etsitään myynnin ammattilaisia ja it-osaajia. Tai johtajia ja pääliköitä. Olen twitterissäoloaikanani klikannut rekryilmoituksen linkkiä vain muutaman hassun kerran.

Toisekseen, ilmoitus twitterissä ei aina ole vain twitterissä. Kaikki avaamani ilmoitukset ovat löytyneet myös TE-palvelujen sivuilta. TE-palvelut on minulle synonyymi kirosanalle työpaikkailmoitusten osalta. Jo läikähtänyt toivo siitä, että kuuluisin siihen hieman pienempään joukkoon, joka huomaisi esimerkiksi vain twitteriin julkaistun työnhakuilmoituksen romuttuu ilmoituksen löydyttyä myös TE-palvelujen sivuilta. Kymmenet hakemukset vaihtuvat satoihin. Se siitä somerekrytoinnin erinomaisuudesta omalta osaltani...

Seuraan rekrytointiryhmiä facebookissa, vierailen LinkedInissä lähes päivittäin, olen asettanut oikotielle, indeed:iin, kuntarekryyn ja TE-palveluihin työpaikkavahteja sekä tilannut eri yhdistysten ja järjestöjen uutiskirjeitä työpaikkailmoituksen löytämisen toivossa. Mutta. Jos kaikki tiet vievät Roomaan niin kaikki työpaikkailmoitukset tuntuvat päätyvän TE-palvelujen sivulle.

En toki kuitenkaan vain odota passiivisesti ilmoituksien luokseni kävelyä, vaan haluaisin uskoa avointen hakemusten taikaan. Laskin ennen vuoden vaihtumista, montako avointa hakemusta ja montako löytämääni ilmoitukseen vastaavaa hakemusta olin lähettänyt: kumpiakin lähes yhtä monta.

Kuulisin mielelläni teidän työnhakukanavistanne ja ajatuksistanne erilaisten kanavien osalta.

Odottaminen

Olen lähettänyt muutaman kesätyöhakemuksen. Ja niiden myötä alkanut odottaa. Uudestaan.

Loppuvuoden toivottomuuden tilalle on palannut pienen pieni toivo. Lähetän kesätyöhakemuksia toistellen itselleni, että minulla saattaa olla mahdollisuus saada kesätyöpaikka. Lyhyen hetken kestänyttä työnhakutaukoani edeltänyt työnhakusirkus ei tuntunut lopulta enää edes työnhaulta. Nyt ajatus työn hakemisesta tuntuu taas johdonmukaisemmalta: haen töitä lisätäkseni mahdollisuuksia saada työpaikan.

Odotus ja toivo löysivät luokseni uudestaan. Niihin käpertyminen tuntuu hyvältä.

Ja pelottavalta.

Eri vuosi

Siinä sitten kävi niin, että olen ollut viimeksi töissä edellisenä vuonna. Ei ole enää kaukana sekään hetki, että siirryn tilastoinnissa pitkäaikaistyöttömien kasvavaan joukkoon.

Kiltti 2015, kunpa kohtelisit minua paremmin kuin 2014.