Itsensä niin sanotusti keinotekoisesti kiireisenä pitäminen vie todella paljon energiaa. Niin paljon, että ymmärrän jo tässä vaiheessa työttömyyttäni täydellisesti, miksi joistakin työttömistä voi tulla pelkkiä ihmisen kuoria. Kun vain minä olen itseni matkanjohtaja, valtaosa voimistani menee itseni touhukkaana pitämisen suunnitteluun.
Olen onnistunut tähän mennessä kohtuullisesti. Päivät ovat kuluneet, jos eivät aina niin hyvin, niin kuluneet kuitenkin. Jotkin aktiviteetit, kuten juokseminen, ovat rytmittäneet päiviäni niin, että elämä on tuntunut pikkuruiselta osin säännölliseltä. Juoksemisesta en enää voisikaan luopua, mutta jotkin puuhailut ovat olleet kausiluonteisia. Niiden tilalle on aina keksittävä sitten jotain uutta. Uuvuttavaa.
Sitten keksin itselleni kokonaisen vuoden kestävän projektin. Ensimmäisen ajatuksen jälkeen pohdin pitkään projektin luonnetta ja vaativuusastetta. Tämä olisi kaikki tai ei mitään -projekti. Pystyisinkö siihen? Vaikka aika kuluukin nopeasti, 365 päivää on kuitenkin, no, monta päivää!
Päätin kuitenkin haastaa itseni, sillä uskon projektin antavan minulle ennen kaikkea mahdollisuuden oppia uutta ja kehittää itseäni. Vaikka projektin sytykkeenä toimikin työttömyyteni, se ei ole kuitenkaan sidottu työttömyyteeni toisin kuin esimerkiksi tämä blogi. Projekti jatkuu, vaikka työllistyisinkin.
Otan vuoden jokaisena päivänä kuvan, jonka julkaisen sitten täällä: thisunstructuredlife.blogspot.com
Toivottavasti onnistun sekä toteuttamaan projektin että ennen kaikkea rakentamaan projektin aikana elämääni.
Tervetuloa mukaan kuvamatkalle!
31.12.2014
30.12.2014
Työn merkitys
Kuopion TE-palvelujen uutisoidussa ryhtiliikkeessä oli näin työttömän työnhakijan silmissä paljon enemmän epäiltävää kuin kiiteltävää. Kuopiossa on näemmä saatu työttömät töihin, mutta minkälaisiin töihin? Oikein palkkatöihinkö? Tai jos ei, niin kuitenkin sellaisiin töihin, että ne sitten pian kuitenkin vakinaistetaan ja edes sitten maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa?
Juu? Ei?
Kuopion TE-palvelujen kasvojenkohotuskampanjan johdosta pyörittelin mielessäni jälleen kerran kysymystä siitä, mitä työ minulle merkitsee. Kysymystä, jota olisin tuskin koskaan pysähtynyt miettimään näin paljoa, jos olisin saanut palkkatyöpaikan parin-muutaman kuukauden hakemisen jälkeen.
Mitä minä ajattelen, että työ minulle merkitsee?
Entä mitä yhteiskunta odottaa työn merkitsevän minulle?
En elä voidakseni tehdä töitä. Tekisin töitä voidakseni elää. Lisätäkseni mahdollisuuksia toteuttaa tavoitteitani ja haaveitani.
Vaikka pidän työtä vain työkaluna, jota käyttämällä voin sitten elää haluamallani tavalla, ei tämä kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi, minkälainen tuo työkalu on. Työ kuitenkin veisi merkittävän osan valveillaoloajastani (tosin 8-tuntisien työpäivien olemassaolo näyttää olevan kasvavissa määrin uhattuna...), joten voi kyllä, työn olisi silti hyvä olla sellaista, jonka tekemisestä pidän vähintään jonkin verran, jossa koen olevani hyödyksi ja jossa pääsisin parhaassa tapauksessa kehittämään itseäni.
Mutta. Tekisin työtä, jos työstä saa rahaa. En tekisi työtä, jos siitä ei saa rahaa. Tosin, joustaisin mielelläni periaatteesta tapauksessa, jossa minulla olisi mahdollisuus työskennellä niin sanotussa napakymppityöpaikassa palkatta siten, että työn vakinaistaminen ja työn muuttuminen palkkatyöksi parin kuukauden jälkeen olisi osa sopimusta. Melkoista fantasiamaailmahorinaa...
Pelottavasti yleistyvä näkemys kuitenkin näyttää olevan, että on parempi tehdä palkattomia töitä sitten vaikka mutterien pussittajana, kunhan tekee edes jotain. Että tekisi työtä työn tekemisen vuoksi. Ollakseen työn sankari.
Juu? Ei?
Kuopion TE-palvelujen kasvojenkohotuskampanjan johdosta pyörittelin mielessäni jälleen kerran kysymystä siitä, mitä työ minulle merkitsee. Kysymystä, jota olisin tuskin koskaan pysähtynyt miettimään näin paljoa, jos olisin saanut palkkatyöpaikan parin-muutaman kuukauden hakemisen jälkeen.
Mitä minä ajattelen, että työ minulle merkitsee?
Entä mitä yhteiskunta odottaa työn merkitsevän minulle?
En elä voidakseni tehdä töitä. Tekisin töitä voidakseni elää. Lisätäkseni mahdollisuuksia toteuttaa tavoitteitani ja haaveitani.
Vaikka pidän työtä vain työkaluna, jota käyttämällä voin sitten elää haluamallani tavalla, ei tämä kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi, minkälainen tuo työkalu on. Työ kuitenkin veisi merkittävän osan valveillaoloajastani (tosin 8-tuntisien työpäivien olemassaolo näyttää olevan kasvavissa määrin uhattuna...), joten voi kyllä, työn olisi silti hyvä olla sellaista, jonka tekemisestä pidän vähintään jonkin verran, jossa koen olevani hyödyksi ja jossa pääsisin parhaassa tapauksessa kehittämään itseäni.
Mutta. Tekisin työtä, jos työstä saa rahaa. En tekisi työtä, jos siitä ei saa rahaa. Tosin, joustaisin mielelläni periaatteesta tapauksessa, jossa minulla olisi mahdollisuus työskennellä niin sanotussa napakymppityöpaikassa palkatta siten, että työn vakinaistaminen ja työn muuttuminen palkkatyöksi parin kuukauden jälkeen olisi osa sopimusta. Melkoista fantasiamaailmahorinaa...
Pelottavasti yleistyvä näkemys kuitenkin näyttää olevan, että on parempi tehdä palkattomia töitä sitten vaikka mutterien pussittajana, kunhan tekee edes jotain. Että tekisi työtä työn tekemisen vuoksi. Ollakseen työn sankari.
28.12.2014
Puheluita
Soitin jouluhälinöitä edeltävällä viikolla TE-palveluihin saadakseni sovittua ajan jollekulle, joka saattaisi osata auttaa minua mieltäni vaivanneiden kysymysten osalta. Kasvokkaista tapaamisaikaa en saisi, mutta ääni puhelimessa sanoi laittavansa virkailijalle soittopyynnön. Ääni puhelimessa kertoi, että kun on tätä joulun aikaa niin ei ole takeita, että minulle soitettaisiin enää tämän vuoden puolella. Sanoin, ettei haittaa. Ei minulla ole mihinkään kiire.
Ollessani valmistautunut kuulemaan TE-palveluista vasta ensi vuoden puolella, hämmästyin todella, kun soitto tuli jo parin tunnin päästä. Vaikka virkailija ei tiennyt vastauksia kaikkiin kysymyksiini, hän kertoi minulle aina henkilön, joka tietäisi enemmän, ja esimerkiksi ulkomailla työskentelyä koskevien kysymyksien kanssa hän lähetti soittopyynnön alueeni EURES-neuvojalle. Varoitellen myös jälleen, että kun on tätä joulun aikaa, niin soitto saattaa venyä ensi vuoteen. EURES-neuvoja kirjoitti minulle linkeillä vuoratun sähköpostin jo seuraavana päivänä ja ilmoitti soittavansa heti loppiaisen jälkeen. Käy!
Sain myös CV-neuvojan yhteystiedot, ja lähetin hänelle CV:n, jota käytin ennen yksisivuisen CV:n luomista. Pyysin häneltä vinkkejä, millä keinoilla voisin puristaa tuon CV:n yksisivuiseksi, jotta näkisin, mikä näkemys hänellä olisi jäljelle jätettävästä informaatiosta, ja näin voisin muokata itse aikaisemmin yksisivuiseksi rakentamaani CV:tä mahdollisesti paremmaksi.
CV-neuvoja kirjoitti minulle seuraavana päivänä aloittaen viestinsä kehumalla CV:ni olevan todella hyvä. Neuvojalla ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta kuin kolme erilaista CV-pohjaa, joiden mukaisesti voisin tehdä yksisivuisen CV:n. Samat pohjat löytäisi jokainen ottamalla googlen kauniiseen käteensä.
CV-neuvojan viesti oli melkoinen pettymys. Oli pettymys lukea kehuja, kun olisin halunnut saada rakentavaa kritiikkiä ja yksilöllisiä muutosehdotuksia. Oli pettymys avata CV-pohjien liitetiedostoja vain löytääkseen sitä samaa vanhaa kankeutta ja yli-virallisuutta kolmen pohjan verran. Minä en erottuisi hänen ohjeitaan noudattamalla jatkossakaan.
Mutta jostain minä olen iloinenkin! Nimittäin palvelunopeudesta!
Ollessani valmistautunut kuulemaan TE-palveluista vasta ensi vuoden puolella, hämmästyin todella, kun soitto tuli jo parin tunnin päästä. Vaikka virkailija ei tiennyt vastauksia kaikkiin kysymyksiini, hän kertoi minulle aina henkilön, joka tietäisi enemmän, ja esimerkiksi ulkomailla työskentelyä koskevien kysymyksien kanssa hän lähetti soittopyynnön alueeni EURES-neuvojalle. Varoitellen myös jälleen, että kun on tätä joulun aikaa, niin soitto saattaa venyä ensi vuoteen. EURES-neuvoja kirjoitti minulle linkeillä vuoratun sähköpostin jo seuraavana päivänä ja ilmoitti soittavansa heti loppiaisen jälkeen. Käy!
Sain myös CV-neuvojan yhteystiedot, ja lähetin hänelle CV:n, jota käytin ennen yksisivuisen CV:n luomista. Pyysin häneltä vinkkejä, millä keinoilla voisin puristaa tuon CV:n yksisivuiseksi, jotta näkisin, mikä näkemys hänellä olisi jäljelle jätettävästä informaatiosta, ja näin voisin muokata itse aikaisemmin yksisivuiseksi rakentamaani CV:tä mahdollisesti paremmaksi.
CV-neuvoja kirjoitti minulle seuraavana päivänä aloittaen viestinsä kehumalla CV:ni olevan todella hyvä. Neuvojalla ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta kuin kolme erilaista CV-pohjaa, joiden mukaisesti voisin tehdä yksisivuisen CV:n. Samat pohjat löytäisi jokainen ottamalla googlen kauniiseen käteensä.
CV-neuvojan viesti oli melkoinen pettymys. Oli pettymys lukea kehuja, kun olisin halunnut saada rakentavaa kritiikkiä ja yksilöllisiä muutosehdotuksia. Oli pettymys avata CV-pohjien liitetiedostoja vain löytääkseen sitä samaa vanhaa kankeutta ja yli-virallisuutta kolmen pohjan verran. Minä en erottuisi hänen ohjeitaan noudattamalla jatkossakaan.
Mutta jostain minä olen iloinenkin! Nimittäin palvelunopeudesta!
27.12.2014
Tietämättömyyden suuriruhtinaita
Mitä akateeminen työtön teki ennen valmistumistaan ja työttömäksi joutumistaan?
Toisen mukaan ainoastaan juhli ja joi pienet opintotukensa. Toisen mukaan ainoastaan luki silmät spiraaleina opintoihinsa liittyviä kirjoja kaiken valveillaoloaikansa.
Mitä akateeminen työtön osaa tehdä valmistuttuaan?
Toisen mielestä ei mitään, sillä vuodet kuluivat erilaisilla kangasmerkeillä kuorrutetut pellehaalarit yllä juostessa approista ja sitseistä toisiin. Toisen mielestä ei mitään, sillä vuodet kuluivat ulkoaopetellessa pinoittain kirjoja.
Toinen kysyy tosissaan, että mihin tämä maa tarvitsee maistereita. Toinen vastaa tosissaan, että ei mihinkään.
Toisen mukaan ainoastaan juhli ja joi pienet opintotukensa. Toisen mukaan ainoastaan luki silmät spiraaleina opintoihinsa liittyviä kirjoja kaiken valveillaoloaikansa.
Mitä akateeminen työtön osaa tehdä valmistuttuaan?
Toisen mielestä ei mitään, sillä vuodet kuluivat erilaisilla kangasmerkeillä kuorrutetut pellehaalarit yllä juostessa approista ja sitseistä toisiin. Toisen mielestä ei mitään, sillä vuodet kuluivat ulkoaopetellessa pinoittain kirjoja.
Toinen kysyy tosissaan, että mihin tämä maa tarvitsee maistereita. Toinen vastaa tosissaan, että ei mihinkään.
26.12.2014
Joulupöytä
Pöydän ympärillä istuu monta sukulaista, joita en ole nähnyt kuukausiin. Joidenkin kohdalla viime tapaamisesta on jopa vuosia.
Minulta kysytään, olenko yhä työtön. Nyökkään. Minulta kysytään, minkälaisia töitä minä sitten haen. Vastaan, että hyvin monenlaisia. Joulupöydän hiljaisuus tuntuu kiusalliselta ja painostavalta.
Yksi pöydässä istujista katsoo ulos ja nyökkää lumisateen suuntaan. Kyllä lumenluojille töitä riittää. Huokaisen, enkä osaa vastata muuta kuin että tekisin töitä elääkseni. Hiljaisuus tuntuu hirveältä ja liian pitkältä, vaikka todellisuudessa puheenaihe käännetään melko nopeasti jo tyystin toisenlaisille reiteille.
Vaikka joulupöydässä ei enää palata puhumaan työttömyydestäni tai työttömyydestä yleisestikään, minulle jää inhottava olo.
Minulta kysytään, olenko yhä työtön. Nyökkään. Minulta kysytään, minkälaisia töitä minä sitten haen. Vastaan, että hyvin monenlaisia. Joulupöydän hiljaisuus tuntuu kiusalliselta ja painostavalta.
Yksi pöydässä istujista katsoo ulos ja nyökkää lumisateen suuntaan. Kyllä lumenluojille töitä riittää. Huokaisen, enkä osaa vastata muuta kuin että tekisin töitä elääkseni. Hiljaisuus tuntuu hirveältä ja liian pitkältä, vaikka todellisuudessa puheenaihe käännetään melko nopeasti jo tyystin toisenlaisille reiteille.
Vaikka joulupöydässä ei enää palata puhumaan työttömyydestäni tai työttömyydestä yleisestikään, minulle jää inhottava olo.
22.12.2014
Työttömyyskyvytön
Etsin avaimiani täynnä olevasta kangaskassistani. Kaivelen ja kaivelen. Miksi heitin avaimet jo valmiiksi täyteen kassiin ensinkään? Sormia kylmää. Räkä valuu. Niiskutan ja kourin kassin pohjia. Haluan löytää avaimet, mutta ennen kaikkea haluan myös heittäytyä rehellisesti mahalleni kylmään maahan kiroilemaan ja itkemään. Koska en löydä avaimia. Koska pikkuruisimmatkin vastoinkäymiset ovat nykyään kovin isoja.
Löydän avaimet ja jätän teatraalisen maahan heittäyttymisen väliin. Ulko-oven muovinen kahva on kylmä. Sormia särkee. Harpon hissille ja odotan. Ovet avautuvat ja hissin takaseinästä katsoo punanenäinen, suupielet alaspäin vetänyt, luovuttaneen näköinen yhteiskunnan rampa. Oma peilikuva kuin huutaa, että elämä on niin vaikeaa! Tuhahdan elämän vaikeutta huutavalle peilikuvalleni ja käännyn seuraamaan ovien raossa välkkyviä kerroksia.
Järjellinen minä muistuttaa toistellen, että asun maassa, jossa minulla on mahdollisuus selviytyä elämästä työttömänä melko vähin kolhuin. Laajempaan kuvaan asetettuna elämäni on yhä kelvollista.
Tunteellinen minä sen sijaan muistuttaa, että tämä palkkatyöttömän elämä ei kuitenkaan ole sellainen elämä, jota halusin. Tunteellisen minän lempiteemoja ovat tämänhetkinen hyödyttömyyden tunne ja tulevaisuuden tyhjyys. Ne henkiset kolhut!
Järjellinen minä pyytää malttia. Kaikesta huolimatta elämäni on jotakuinkin kunnossa. Turha heittäytyä jokaisen vastoinkäymisen edessä x-asentoon maahan itkemään. Deal with this shit!
Tunteellinen minä kuitenkin haluaa draamaa. Kyyneliä ja alakuloa. Niitä x-asentoja maassa. Tunteellinen minä järjestää odottamattomia ja rasittavasti lisääntyneitä itkukohtauksia. Ruokaa valmistaessa, ulkovaatteita päälle pukiessa, lenkillä ollessa, puhelimessa puhuessa. Missä tahansa.
Löydän avaimet ja jätän teatraalisen maahan heittäyttymisen väliin. Ulko-oven muovinen kahva on kylmä. Sormia särkee. Harpon hissille ja odotan. Ovet avautuvat ja hissin takaseinästä katsoo punanenäinen, suupielet alaspäin vetänyt, luovuttaneen näköinen yhteiskunnan rampa. Oma peilikuva kuin huutaa, että elämä on niin vaikeaa! Tuhahdan elämän vaikeutta huutavalle peilikuvalleni ja käännyn seuraamaan ovien raossa välkkyviä kerroksia.
Järjellinen minä muistuttaa toistellen, että asun maassa, jossa minulla on mahdollisuus selviytyä elämästä työttömänä melko vähin kolhuin. Laajempaan kuvaan asetettuna elämäni on yhä kelvollista.
Tunteellinen minä sen sijaan muistuttaa, että tämä palkkatyöttömän elämä ei kuitenkaan ole sellainen elämä, jota halusin. Tunteellisen minän lempiteemoja ovat tämänhetkinen hyödyttömyyden tunne ja tulevaisuuden tyhjyys. Ne henkiset kolhut!
Järjellinen minä pyytää malttia. Kaikesta huolimatta elämäni on jotakuinkin kunnossa. Turha heittäytyä jokaisen vastoinkäymisen edessä x-asentoon maahan itkemään. Deal with this shit!
Tunteellinen minä kuitenkin haluaa draamaa. Kyyneliä ja alakuloa. Niitä x-asentoja maassa. Tunteellinen minä järjestää odottamattomia ja rasittavasti lisääntyneitä itkukohtauksia. Ruokaa valmistaessa, ulkovaatteita päälle pukiessa, lenkillä ollessa, puhelimessa puhuessa. Missä tahansa.
18.12.2014
Kriittisyyskriisi
Viimeisimpien päivien vallitseva teema on ollut järkälemäinen itsekriittisyys.
En osaa tehdä päätöksiä. Varsinkaan isoja. Vaikken edes tiedä, mitä päätöksiä minun nyt edes tulisi tehdä. Päätöntä.
En osaa toimia oikein työtä hakiessani. En edes tiedä, millaista olisi oikein toimiminen, mutta siitä olen varma, ettei ainakaan tällaista minun harrastamani toiminnan kaltaista toimintaa.
En osaa kovasta yrittämisestä huolimatta käsitellä työttömyyttäni haluamallani tavalla. Ärsyynnyn siitä, että alakulosta on tulossa (ellei jo ole tullut) uusi normaalitila.
Tänään näyttää myös siltä, etten osaa kirjoittaa: blogitekstit näyttävät lapselliselta, tökeröltä ja yksiulotteiselta mussutukselta.
Kuten tämäkin teksti.
Kyllä tympii.
En osaa tehdä päätöksiä. Varsinkaan isoja. Vaikken edes tiedä, mitä päätöksiä minun nyt edes tulisi tehdä. Päätöntä.
En osaa toimia oikein työtä hakiessani. En edes tiedä, millaista olisi oikein toimiminen, mutta siitä olen varma, ettei ainakaan tällaista minun harrastamani toiminnan kaltaista toimintaa.
En osaa kovasta yrittämisestä huolimatta käsitellä työttömyyttäni haluamallani tavalla. Ärsyynnyn siitä, että alakulosta on tulossa (ellei jo ole tullut) uusi normaalitila.
Tänään näyttää myös siltä, etten osaa kirjoittaa: blogitekstit näyttävät lapselliselta, tökeröltä ja yksiulotteiselta mussutukselta.
Kuten tämäkin teksti.
Kyllä tympii.
17.12.2014
Tarpeeksi taitava taitamaton
Ne lapsuuden ja teini-iän raivostuttavat hetket, jolloin vanhempani vetosivat ikääni joko kieltäessään tai vaatiessaan minulta jotain.
Kyllä sinä olet jo niin iso, että voit tehdä mitä ikinä vaadimmekin.
Et sinä ole vielä niin iso, että voisit tehdä mitä me emme sinun halua tekevän.
Usein nämä ikään vetoamiset olivat vaadittavien tai kiellettävien asioiden kanssa keskenään kovin ristiriitaisia. Siksipä kai ne ovatkin jääneet mieleeni niin hyvin. Vaikka toki nyt ajateltuna olivatkin ihan tyhjänpäiväisiä juttuja.
Nämä ristiriitaisuudet muistuivat kuitenkin mieleeni lukiessani ties monennetta työttömyysuutisen yhteyteen kirjoitettua kommenttia, jossa kehoitetaan erityisesti korkeakoulutettuja työttömiä ryhtymään yrittäjiksi, sillä kyllä korkeakoulutetuilla on vaadittavat tiedot ja taidot yrittäjäksi ryhtymiseen. Ja samaan aikaan samaan uutiseen kommentoidaan kysyen, että miksi kukaan palkkaisikaan korkeakoulutetun, kun ei se kuitenkaan osaa mitään.
Kyllä sinä olet jo niin iso, että voit tehdä mitä ikinä vaadimmekin.
Et sinä ole vielä niin iso, että voisit tehdä mitä me emme sinun halua tekevän.
Usein nämä ikään vetoamiset olivat vaadittavien tai kiellettävien asioiden kanssa keskenään kovin ristiriitaisia. Siksipä kai ne ovatkin jääneet mieleeni niin hyvin. Vaikka toki nyt ajateltuna olivatkin ihan tyhjänpäiväisiä juttuja.
Nämä ristiriitaisuudet muistuivat kuitenkin mieleeni lukiessani ties monennetta työttömyysuutisen yhteyteen kirjoitettua kommenttia, jossa kehoitetaan erityisesti korkeakoulutettuja työttömiä ryhtymään yrittäjiksi, sillä kyllä korkeakoulutetuilla on vaadittavat tiedot ja taidot yrittäjäksi ryhtymiseen. Ja samaan aikaan samaan uutiseen kommentoidaan kysyen, että miksi kukaan palkkaisikaan korkeakoulutetun, kun ei se kuitenkaan osaa mitään.
12.12.2014
Neljäkuukautispurkaus
Kiitos hakemuksestasi. on 1/3-vuotias. Tarjoilla ei ole kakkua ja kahvia, mutta poukkoileva purkaus, kas näin:
On niin monta tapaa nähdä tämä maailma kuin on katsojiakin. Kun huomasin nopeasti blogini perustamisen jälkeen, että vierailijamäärät kasvoivat tasaiseen tahtiin jo hämmentävän korkeiksi, aloin odottaa hieman jännittynein tuntein ääniä sieltä teidän lukijoiden joukosta. Ai miksi? Koska kaikkia ei voi miellyttää. Ja koska ihmiset haluavat tulkita asioita haluamallaan tavalla. Usein juuri haluamiensa silmälasien läpi. Ja koska työttömyys ei ole se kevyin ja helpoin aihe.
Kuten kirjoitin jo yhden kuukauden kohdalla kiittäen teitä lukijoita siitä, miten blogin tunnelma on pysynyt aihealueeseen nähden hyvänä, voin edelleen toistaa samaa nyt neljän kuukauden kohdalla. Ajoittain melko känkkäränkkä tapani kirjoittaa ei ole houkutellut yhtäkään känkkäränkkää ainakaan kommentoimaan asti. *koputtaa pitkään ja huolellisesti puuta*
Valtava osa teistä lukijoista lukee blogiani kuitenkin kovin hiljaa. Ja te hiljaiset lukijat olette samaan aikaan sekä kiinnostavia että vähän... jännittäviä? Keitä te olette? Miksi te luette tätä blogia? Mitä ajatuksia tekstit teissä herättävät? Ja oi kyllä, perisuomalaisesti minä olen myös miettinyt, mitä te mahdatte minusta ajatella.
Jotkut työttömyydestä ja työnhausta kirjoittavat blogistit olen oppinuttuntemaan tietämään pikkuruiselta osin. Jotkut lukijoista ovat kertoneet omia tarinoitaan ja pysyneet mukana silloin tällöin kommentoiden. Vaikka tiedän heistä vielä vähemmän kuin ensin mainitsemistani blogikirjoittajista, on joistakin kommentoijista tullut hämmentävällä tavalla tuttuja. Eräskin lukija palasi kertomaan nykyiset kuulumisensa jokin aika sitten ja voi vitsit minä piristyin siitä! Sellaisessa tilanteessa sitä kokee tekevänsä blogistina jotain oikein, kun vuorovaikutus jatkuu kuin juonen mukaisesti.
Kommentit ovat merkittävä osa tätä blogia. Joskus kommentit ovat itse tekstejä olennaisempi osa. Ja tässä päästään takaisin tähän arasteluuni teidän lukijoiden osalta. No, arastelu on kyllä aivan liian raju sana kuvaamaan tuntemuksiani. Mutta kyllä se on jonkinlaista jännittämistä, mitä tunnen. Asetan itseni alttiiksi arvostelulle työttömänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa työ on kuitenkin yksi ihmisarvon ja sosioekonomisen statuksen määrittäviä mittareita.
Työttömyys on aihe, josta puhuttaessa edustettuna ovat kaikessa leveydessään olevan näkemyspaletin lisäksi tietämättömyys ja mustavalkoisuus. Työtön nähdään herkästi tuottamattomana ja hyödyttömänä yksilönä. Yhteiskunnan ahkeran pikku muurahaisen sijaan yhteiskunnan rampana perässävedettävänä. Valittaa katkerana blogissaan, mokomakin työtön. Tukkisi suunsa.
Perustin blogin alun alkaen purkaakseni omaa pahaa oloani johonkin. Sitten pahin olo helpotti ja blogi alkoi näyttäytyä minulle uudessa valossa. Mietin, mitä asiaa minä oikeastaan ajan kirjoittaessani blogia työttömyydestäni. En ole koettanut keinotekoisesti lähteä rakentamaan jotain uutta tai suurta, mutta huomasin päättämättäkin lähteneeni kirjoittamaan sillä tavoin, että jos vain onnistuisin, voisin muuttaa tietämättömyyttään työttömiä tuomitsevien ihmisten mielikuvia ja mielipiteitä tämän päivän työttömistä ja työnhausta.
Tämänpäiväinen tekstipurkaus syntyi hämmennyksestä. Erään blogiini löytäneen, ryöpsähdyksenomaisesti kirjoituksiani kommentoineen lukijan aiheuttamasta oudosta olosta. Lukija kommentoi teksteihini niin tiukasti omat olettamuslasinsa päässään, että menin hetkellisesti sanattomaksi. Lukijan kommentit loivat jännittävän asetelman suhteessa teksteihini. Lukijan kommenteista säteili se olettamus, että koska hän on itse työelämässä, mutta minä olen työtön, olisimme asioista automaattisesti eri mieltä. Mutta väärin meni! Osittain.
Taidan ymmärtää lukijan kommenttien sävyn, sillä vaikka olin joistakin asioista samaa mieltä hänen kanssaan, kommentti toisensa jälkeen kommentoija edusti kuitenkin omien näkemysteni kanssa hyvin erilaista koulukuntaa työttömyydestä puhuttaessa. Erittäin karkeasti typistettynä kommentoija näytti kommenttiensa valossa näkevän työttömyyden ennen kaikkea yksilön omana epäonnistumisena. Tietokone on rikki, eli siinä on jotain vikaa. Piste.
Yksilön oma epäonnistuminen työttömyyden syynä näyttää johtavan ajattelumallia mukaillen siihen, että työttömänä myös pysyvä työtön on epäonnistunut työnhakija. Vastuu traagisesta epäonnesta pysyy vain ja ainoastaan työttömän harteilla. Siksi kai lukija oletti, etten voi olla samaa mieltä vaikkapa erilaisista toiminta- tai ajattelumalleista.
Vaikka minä luin ja kirjoitin itselleni maisterin paperit, ei se tarkoita, että en usko mihinkään muuhun kuin tutkintonimikkeen voimaan työllistää. Se, että suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ei tarkoita, että etsisin ainoastaan niin sanotusti omaa opiskelualaani vastaavia töitä - etenkään enää. Se, etten ole vieläkään työllistynyt, ei tarkoita, että en olisi hakenut kaikentasoisia ja kaikenlaisia töitä. Se, etten ole vielä työllistynyt, ei ole oma aktiivinen valintani tai valitsematta jättämiseni.
Olen lähettänyt juuri aikaisempaa työkokemustani valttikorttinani käyttäen kymmeniä hakemuksia. Vain pääosin koulutustaustaani ja tutkintonimikettäni rekrytoijille tyrkyttämällä olen toiminut kahdesti. Kohta kahdeksan kuukauden aikana kahdesti. Ja molemmat paikat olivat yliopistossa. Ja lopuissa työhakemuksissa olen koettanut koota työhistoriastani ja suorittamistani opinnoista ja lopputöistä sekä mahdollisesti alaa koskettavasta harrastuneisuudestani (kolmas sektori) koostuvan johdonmukaisen mainospaketin.
Minä teen työttömänä voitavani saadakseni itselleni palkkatyöpaikan siinä kuitenkaan vähimmässäkään määrin onnistuen. En osaa kuitenkaan ottaa onnistumattomuuttani henkilökohtaisesti tällaisessa työllisyystilanteessa. Mutta minä otan kuitenkin jotenkin vinksahtaneella tavalla henkilökohtaisesti sen, että blogini löytänyt henkilö lukee blogini jo valmiiksi valitsemallaan tietokone on rikki, eli siinä on jotain vikaa -asenteella ja kommentoi sen mukaisesti tekstejäni peittäen huolellisesti silmänsä kaikilta muilta näkemyksiltä ja vaihtoehdoilta. Vähemmästäkin hämmentyy.
Minä olen työtön, mutta en rikkoutunut tietokone.
On niin monta tapaa nähdä tämä maailma kuin on katsojiakin. Kun huomasin nopeasti blogini perustamisen jälkeen, että vierailijamäärät kasvoivat tasaiseen tahtiin jo hämmentävän korkeiksi, aloin odottaa hieman jännittynein tuntein ääniä sieltä teidän lukijoiden joukosta. Ai miksi? Koska kaikkia ei voi miellyttää. Ja koska ihmiset haluavat tulkita asioita haluamallaan tavalla. Usein juuri haluamiensa silmälasien läpi. Ja koska työttömyys ei ole se kevyin ja helpoin aihe.
Kuten kirjoitin jo yhden kuukauden kohdalla kiittäen teitä lukijoita siitä, miten blogin tunnelma on pysynyt aihealueeseen nähden hyvänä, voin edelleen toistaa samaa nyt neljän kuukauden kohdalla. Ajoittain melko känkkäränkkä tapani kirjoittaa ei ole houkutellut yhtäkään känkkäränkkää ainakaan kommentoimaan asti. *koputtaa pitkään ja huolellisesti puuta*
Valtava osa teistä lukijoista lukee blogiani kuitenkin kovin hiljaa. Ja te hiljaiset lukijat olette samaan aikaan sekä kiinnostavia että vähän... jännittäviä? Keitä te olette? Miksi te luette tätä blogia? Mitä ajatuksia tekstit teissä herättävät? Ja oi kyllä, perisuomalaisesti minä olen myös miettinyt, mitä te mahdatte minusta ajatella.
Jotkut työttömyydestä ja työnhausta kirjoittavat blogistit olen oppinut
Kommentit ovat merkittävä osa tätä blogia. Joskus kommentit ovat itse tekstejä olennaisempi osa. Ja tässä päästään takaisin tähän arasteluuni teidän lukijoiden osalta. No, arastelu on kyllä aivan liian raju sana kuvaamaan tuntemuksiani. Mutta kyllä se on jonkinlaista jännittämistä, mitä tunnen. Asetan itseni alttiiksi arvostelulle työttömänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa työ on kuitenkin yksi ihmisarvon ja sosioekonomisen statuksen määrittäviä mittareita.
Työttömyys on aihe, josta puhuttaessa edustettuna ovat kaikessa leveydessään olevan näkemyspaletin lisäksi tietämättömyys ja mustavalkoisuus. Työtön nähdään herkästi tuottamattomana ja hyödyttömänä yksilönä. Yhteiskunnan ahkeran pikku muurahaisen sijaan yhteiskunnan rampana perässävedettävänä. Valittaa katkerana blogissaan, mokomakin työtön. Tukkisi suunsa.
Perustin blogin alun alkaen purkaakseni omaa pahaa oloani johonkin. Sitten pahin olo helpotti ja blogi alkoi näyttäytyä minulle uudessa valossa. Mietin, mitä asiaa minä oikeastaan ajan kirjoittaessani blogia työttömyydestäni. En ole koettanut keinotekoisesti lähteä rakentamaan jotain uutta tai suurta, mutta huomasin päättämättäkin lähteneeni kirjoittamaan sillä tavoin, että jos vain onnistuisin, voisin muuttaa tietämättömyyttään työttömiä tuomitsevien ihmisten mielikuvia ja mielipiteitä tämän päivän työttömistä ja työnhausta.
Tämänpäiväinen tekstipurkaus syntyi hämmennyksestä. Erään blogiini löytäneen, ryöpsähdyksenomaisesti kirjoituksiani kommentoineen lukijan aiheuttamasta oudosta olosta. Lukija kommentoi teksteihini niin tiukasti omat olettamuslasinsa päässään, että menin hetkellisesti sanattomaksi. Lukijan kommentit loivat jännittävän asetelman suhteessa teksteihini. Lukijan kommenteista säteili se olettamus, että koska hän on itse työelämässä, mutta minä olen työtön, olisimme asioista automaattisesti eri mieltä. Mutta väärin meni! Osittain.
Taidan ymmärtää lukijan kommenttien sävyn, sillä vaikka olin joistakin asioista samaa mieltä hänen kanssaan, kommentti toisensa jälkeen kommentoija edusti kuitenkin omien näkemysteni kanssa hyvin erilaista koulukuntaa työttömyydestä puhuttaessa. Erittäin karkeasti typistettynä kommentoija näytti kommenttiensa valossa näkevän työttömyyden ennen kaikkea yksilön omana epäonnistumisena. Tietokone on rikki, eli siinä on jotain vikaa. Piste.
Yksilön oma epäonnistuminen työttömyyden syynä näyttää johtavan ajattelumallia mukaillen siihen, että työttömänä myös pysyvä työtön on epäonnistunut työnhakija. Vastuu traagisesta epäonnesta pysyy vain ja ainoastaan työttömän harteilla. Siksi kai lukija oletti, etten voi olla samaa mieltä vaikkapa erilaisista toiminta- tai ajattelumalleista.
Vaikka minä luin ja kirjoitin itselleni maisterin paperit, ei se tarkoita, että en usko mihinkään muuhun kuin tutkintonimikkeen voimaan työllistää. Se, että suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ei tarkoita, että etsisin ainoastaan niin sanotusti omaa opiskelualaani vastaavia töitä - etenkään enää. Se, etten ole vieläkään työllistynyt, ei tarkoita, että en olisi hakenut kaikentasoisia ja kaikenlaisia töitä. Se, etten ole vielä työllistynyt, ei ole oma aktiivinen valintani tai valitsematta jättämiseni.
Olen lähettänyt juuri aikaisempaa työkokemustani valttikorttinani käyttäen kymmeniä hakemuksia. Vain pääosin koulutustaustaani ja tutkintonimikettäni rekrytoijille tyrkyttämällä olen toiminut kahdesti. Kohta kahdeksan kuukauden aikana kahdesti. Ja molemmat paikat olivat yliopistossa. Ja lopuissa työhakemuksissa olen koettanut koota työhistoriastani ja suorittamistani opinnoista ja lopputöistä sekä mahdollisesti alaa koskettavasta harrastuneisuudestani (kolmas sektori) koostuvan johdonmukaisen mainospaketin.
Minä teen työttömänä voitavani saadakseni itselleni palkkatyöpaikan siinä kuitenkaan vähimmässäkään määrin onnistuen. En osaa kuitenkaan ottaa onnistumattomuuttani henkilökohtaisesti tällaisessa työllisyystilanteessa. Mutta minä otan kuitenkin jotenkin vinksahtaneella tavalla henkilökohtaisesti sen, että blogini löytänyt henkilö lukee blogini jo valmiiksi valitsemallaan tietokone on rikki, eli siinä on jotain vikaa -asenteella ja kommentoi sen mukaisesti tekstejäni peittäen huolellisesti silmänsä kaikilta muilta näkemyksiltä ja vaihtoehdoilta. Vähemmästäkin hämmentyy.
Minä olen työtön, mutta en rikkoutunut tietokone.
10.12.2014
Persoonakysymys
Niin sehän tietysti riippu paljon persoonasta, että ootko sopiva persoona just hakemaas työpaikkaan ja työtehtävään, tuo minulle tuntematon henkilö katsoo minua tutkivasti silmiin.
Tottahan toki, mutta kun en minä ole päässyt edes haastatteluihin asti, joissa voisin tuoda persoonaani esille, puristan huuleni yhteen ja hymyilen hänelle.
Tottahan toki, mutta kun en minä ole päässyt edes haastatteluihin asti, joissa voisin tuoda persoonaani esille, puristan huuleni yhteen ja hymyilen hänelle.
8.12.2014
Ohi nykyhetken
Löysin kuukausia takaperin työttömyysuutisen, jonka mukaan "pahimmin työttömyys runtelee yli viisikymppisten elämää".
Avasin uutisen kiinnostuneena siitä, mikä juuri yli viisikymppisten elämässä on sellaista, että työttömyys runtelee juuri heitä pahiten. No eihän kyseinen uutinen sitten kertonutkaan siitä inhimillisestä tragediasta, vaan lukujahan sieltä vain ladeltiin.
Tuo kuukausia sitten löytämäni (tosin jo vuonna 2013 julkaistu) uutisotsikko jäi mieleeni ja aloin sen jälkeen kiikaroida uutisia sillä silmällä, että miten paljon työttömyydestä johtuvasta inhimillisestä ahdingosta kirjoitetaan. Noin yleisesti tai sitten vaikka ikäryhmittäin.
Oman ikäni puolesta olen kiinnostuneena seurannut nämä kuukaudet, jos joku mahdollisesti kirjoittaisi, miten työttömyys runtelee nuorten ja nuorten aikuisten elämää? Mitä työttömyys tekee tämän maan nuorille aikuisille? Mitä kuuluu alle kolmekymppisen työttömän työnhakijan elämään? Omaani ei paljoakaan. Päivästä toiseen puuhastelen omiani ja olen mukana kolmannen sektorin toiminnassa. Ja välttelen tulevaisuuteni ajattelua.
Sillä juuri nyt tulevaisuuteni on täynnä tyhjää.
Eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa eläviä työttömiä on viime kuukausina astellut omine nimineen ja kasvoineen julkisuuteen kertomaan omia tarinoitaan, mutta lehtijutut ja televisioesiintymiset ovat mielestäni jättäneet juuri sen inhimillisen tragedian käsittelemisen kevyeksi elleivät jopa olemattomaksi. Omilla kasvoillaan ja nimillään esiintyvät työttömät kertovat tarinoitaan siitä, miten ovat päätyneet nykyiseen pisteeseen, mutta jutut ikään kuin pysähtyvät siihen.
Toki jokainen tarina on äärettömän arvokas, sillä jokainen tarina ajaa jo itsessään montaa asiaa. Tarinoiden avulla helposti vain luvuiksi muotoiltava työttömyys saa uusia muotoja ja värejä. Työttömyys ei ole mikään abstrakti kokonaisuus vaan valtava joukko yksilöitä. Työttömyydellä on pelkästään Suomessa satojentuhansien ihmisten kasvot.
Vastentahtoinen työttömyys on tragedia. Mutta tarinat kuitenkin katsovat vain taaksepäin. Henkilö x teki niin ja näin ja päätyi työttömäksi. Myös nykyhetkeä on käsitelty toiminnan kautta. Henkilö x hakee edelleen töitä ja vaikkapa harrastaa liikuntaa. Ja toivoo saavansa töitä. Tietenkin.
Mutta kukaan ei kysy, miksi työtön toivoisi saavansa töitä. Kukaan ei kysy, miten työtön näkee tulevaisuutensa. Kukaan ei kysy mitä työtön haluaa elämältään.
Satuin jokin aika sitten katsomaan Ylen aamu-tv:ssä näytettyä haastattelua koskien poliisien resurssipulaa. Haastateltavana ollut Suomen poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja Yrjö Suhonen puhui siitä, mistä puhutaan tuskin lainkaan: "Ja nää määräaikaisuuden ja työttömyyden oravanpyörässä pyörivät poliisimiehet ja -naiset pääsis oikeesti töihin ja vois rakentaa tulevaa elämäänsä vakaammalle pohjalle."
Avasin uutisen kiinnostuneena siitä, mikä juuri yli viisikymppisten elämässä on sellaista, että työttömyys runtelee juuri heitä pahiten. No eihän kyseinen uutinen sitten kertonutkaan siitä inhimillisestä tragediasta, vaan lukujahan sieltä vain ladeltiin.
Tuo kuukausia sitten löytämäni (tosin jo vuonna 2013 julkaistu) uutisotsikko jäi mieleeni ja aloin sen jälkeen kiikaroida uutisia sillä silmällä, että miten paljon työttömyydestä johtuvasta inhimillisestä ahdingosta kirjoitetaan. Noin yleisesti tai sitten vaikka ikäryhmittäin.
Oman ikäni puolesta olen kiinnostuneena seurannut nämä kuukaudet, jos joku mahdollisesti kirjoittaisi, miten työttömyys runtelee nuorten ja nuorten aikuisten elämää? Mitä työttömyys tekee tämän maan nuorille aikuisille? Mitä kuuluu alle kolmekymppisen työttömän työnhakijan elämään? Omaani ei paljoakaan. Päivästä toiseen puuhastelen omiani ja olen mukana kolmannen sektorin toiminnassa. Ja välttelen tulevaisuuteni ajattelua.
Sillä juuri nyt tulevaisuuteni on täynnä tyhjää.
Eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa eläviä työttömiä on viime kuukausina astellut omine nimineen ja kasvoineen julkisuuteen kertomaan omia tarinoitaan, mutta lehtijutut ja televisioesiintymiset ovat mielestäni jättäneet juuri sen inhimillisen tragedian käsittelemisen kevyeksi elleivät jopa olemattomaksi. Omilla kasvoillaan ja nimillään esiintyvät työttömät kertovat tarinoitaan siitä, miten ovat päätyneet nykyiseen pisteeseen, mutta jutut ikään kuin pysähtyvät siihen.
Toki jokainen tarina on äärettömän arvokas, sillä jokainen tarina ajaa jo itsessään montaa asiaa. Tarinoiden avulla helposti vain luvuiksi muotoiltava työttömyys saa uusia muotoja ja värejä. Työttömyys ei ole mikään abstrakti kokonaisuus vaan valtava joukko yksilöitä. Työttömyydellä on pelkästään Suomessa satojentuhansien ihmisten kasvot.
Vastentahtoinen työttömyys on tragedia. Mutta tarinat kuitenkin katsovat vain taaksepäin. Henkilö x teki niin ja näin ja päätyi työttömäksi. Myös nykyhetkeä on käsitelty toiminnan kautta. Henkilö x hakee edelleen töitä ja vaikkapa harrastaa liikuntaa. Ja toivoo saavansa töitä. Tietenkin.
Mutta kukaan ei kysy, miksi työtön toivoisi saavansa töitä. Kukaan ei kysy, miten työtön näkee tulevaisuutensa. Kukaan ei kysy mitä työtön haluaa elämältään.
Satuin jokin aika sitten katsomaan Ylen aamu-tv:ssä näytettyä haastattelua koskien poliisien resurssipulaa. Haastateltavana ollut Suomen poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja Yrjö Suhonen puhui siitä, mistä puhutaan tuskin lainkaan: "Ja nää määräaikaisuuden ja työttömyyden oravanpyörässä pyörivät poliisimiehet ja -naiset pääsis oikeesti töihin ja vois rakentaa tulevaa elämäänsä vakaammalle pohjalle."
6.12.2014
Neuvojat
Työttömyys on kielteinen asia, ja ihmiset haluavat kielteisille asioille usein selityksen. Jos selitystä ei ole saatavilla, se keksitään itse. Yksi selitys minun työttömyyteeni näyttää muiden mielestä olevan, että en osaa toimia oikein saadakseni töitä. Tämä selitys on yksi helpoimmin hahmotettavista ja kelpaa näin ollen monille syy-seuraus -suhteiden hahmottamista kaipaaville. Erityisesti heille, jotka eivät ole joutuneet olemaan työttömänä.
Minua on alkanut kaivella ylitsepääsemättömän paljon se, että saan kavereiltani ja sukulaisiltani, muilta tutuilta ja jopa täysin tuntemattomilta enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin erilaisia työn saantia mahdollisesti helpottavia ja edistäviä neuvoja.
Olin aluksi nöyrästi kiitollinen jokaisesta neuvosta tai vinkistä, sillä niiden antajathan ajattelevat parastani ja haluaisivat auttaa. Siinä missä alkuaikoina otin neuvoja vastaan suhtautuen ihmisten neuvomiseen ajatus on tärkein -periaatteella, nyt koen neuvojat ympärilläni ajattelemattomina tunkeilijoina. Nyt haluaisin vain kävellä pois jokaisen minua neuvomaan alkavan luota. Ihmiset ympärilläni neuvovat minua minun sitä heiltä pyytämättä.
Turhauttavinta on, että ne neuvot ovat kuukaudesta toiseen samoja, ja sellaisiakin, joiden mukaisesti olen toiminut/toimin ihan ilman ensimmäistäkään neuvoa, ihan itsenäisesti. Tätä joidenkin neuvojien saattaa olla vaikea uskoa, sillä olenhan yhä työtön.
Muutamia usein toistuvia neuvoja:
Sinun ehkä kannattaisi nyt koettaa päästä johonkin yritykseen, vaikka sinne ihan alimmalle tasolle ensin. Siitä on sitten helpompi edetä!
Tuota korttia koetin jo opiskeluaikanani. Mylläsin valtakunnallisesti toimivassa yrityksessä vuosia ja pääsin työskentelemään eri tehtävissä. Kun valmistuin, tulikin vastaan seinä.
Sinun kannattaisi lähteä vapaaehtoistoimintaan. Sitä kautta saattaisi jotain sitten poikia!
Ja kun minä sitä kokoajan teen, kiitos neuvosta nyt kuitenkin!
Hae myös niihin tehtäviin, mihin haetaan niin sanottuja yli-ihmisiä!
En muuten hae. Kun en pääse nyt haastatteluun asti mihinkään hakemiini paikkoihin, joihin minulla olisi täydet mahdollisuudet päästä töihin asti, en toden totta kuluta energiaani hakeakseni paikkoihin, joihin minun ei olisi missään tilanteessa realistista päästä. Tällä hetkellä niitä kaivattuja yli-ihmisiä taitaa myös olla työttömänä, että kilpailkoot he niistä paikoista supervoimineen.
Sinun pitäisi luoda kontakteja ja verkostoitua.
Minulle kerrotaan tuota kerrasta toiseen ikään kuin verkostoituminen ja kontaktien luominen olisi yhtä helppoa ja arkista kuin ruokakaupassa käyminen. Työstän asiaa, mutta kun tuo verkostoituminen ei kuitenkaan tapahdu nappia painamalla. Ainakaan minun kohdallani.
On ikävä huomata, että ihmiset ympärillä olettavat minun tarvitsevan (yhä vain) heidän neuvojaan, sillä en ole vielä työllistynyt.
Kaverini puuskahti minulle viimeksi nähdessämme, että look outside the box! Entäpä jos myös ihmiset työttömän ympärillä katsoisivat joskus sinne laatikon ulkopuolelle?
Minua on alkanut kaivella ylitsepääsemättömän paljon se, että saan kavereiltani ja sukulaisiltani, muilta tutuilta ja jopa täysin tuntemattomilta enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin erilaisia työn saantia mahdollisesti helpottavia ja edistäviä neuvoja.
Olin aluksi nöyrästi kiitollinen jokaisesta neuvosta tai vinkistä, sillä niiden antajathan ajattelevat parastani ja haluaisivat auttaa. Siinä missä alkuaikoina otin neuvoja vastaan suhtautuen ihmisten neuvomiseen ajatus on tärkein -periaatteella, nyt koen neuvojat ympärilläni ajattelemattomina tunkeilijoina. Nyt haluaisin vain kävellä pois jokaisen minua neuvomaan alkavan luota. Ihmiset ympärilläni neuvovat minua minun sitä heiltä pyytämättä.
Turhauttavinta on, että ne neuvot ovat kuukaudesta toiseen samoja, ja sellaisiakin, joiden mukaisesti olen toiminut/toimin ihan ilman ensimmäistäkään neuvoa, ihan itsenäisesti. Tätä joidenkin neuvojien saattaa olla vaikea uskoa, sillä olenhan yhä työtön.
Muutamia usein toistuvia neuvoja:
Sinun ehkä kannattaisi nyt koettaa päästä johonkin yritykseen, vaikka sinne ihan alimmalle tasolle ensin. Siitä on sitten helpompi edetä!
Tuota korttia koetin jo opiskeluaikanani. Mylläsin valtakunnallisesti toimivassa yrityksessä vuosia ja pääsin työskentelemään eri tehtävissä. Kun valmistuin, tulikin vastaan seinä.
Sinun kannattaisi lähteä vapaaehtoistoimintaan. Sitä kautta saattaisi jotain sitten poikia!
Ja kun minä sitä kokoajan teen, kiitos neuvosta nyt kuitenkin!
Hae myös niihin tehtäviin, mihin haetaan niin sanottuja yli-ihmisiä!
En muuten hae. Kun en pääse nyt haastatteluun asti mihinkään hakemiini paikkoihin, joihin minulla olisi täydet mahdollisuudet päästä töihin asti, en toden totta kuluta energiaani hakeakseni paikkoihin, joihin minun ei olisi missään tilanteessa realistista päästä. Tällä hetkellä niitä kaivattuja yli-ihmisiä taitaa myös olla työttömänä, että kilpailkoot he niistä paikoista supervoimineen.
Sinun pitäisi luoda kontakteja ja verkostoitua.
Minulle kerrotaan tuota kerrasta toiseen ikään kuin verkostoituminen ja kontaktien luominen olisi yhtä helppoa ja arkista kuin ruokakaupassa käyminen. Työstän asiaa, mutta kun tuo verkostoituminen ei kuitenkaan tapahdu nappia painamalla. Ainakaan minun kohdallani.
On ikävä huomata, että ihmiset ympärillä olettavat minun tarvitsevan (yhä vain) heidän neuvojaan, sillä en ole vielä työllistynyt.
Kaverini puuskahti minulle viimeksi nähdessämme, että look outside the box! Entäpä jos myös ihmiset työttömän ympärillä katsoisivat joskus sinne laatikon ulkopuolelle?
5.12.2014
Katkeroitunut tarkkailija
Ne hetket, kun en työntekijää työssään seuratessani mieti ainoastaan, miten minäkin voisin tehdä kyseistä työtä, vaan suorastaan ärsyynnyn huomatessani, ettei työntekijä ole työssään edes hyvä.
Taasko joku pomon tytär tai kummipoika?
Taasko joku pomon tytär tai kummipoika?
3.12.2014
Tauottomuus
Ennen työnhakutaukoani tasaiseen tahtiin lähettämiini hakemuksiin vastaillaan yhä takautuvasti takaisin. Se perimmäinen syy tauolle, kieltävien kiitosten loppuminen, toteutuu vasta joskus lähitulevaisuudessa, mutta silloin olen jo mitä todennäköisimmin jatkanut hakemusten lähettelyä ja alkanut odottaa tuoreimpia kieltäviä kiitoksia.
Viime viikolla sain ilmoituksen, että valinta ei tällä kertaa kohdistunut minuun. Kas kas! Eilen sain samasta paikasta toisen viestin, jossa kiiteltiin ja pahoiteltiin ja kannustettiin hakemaan yksikön paikkoja vastaisuudessakin. Sama sisältö kuin ensimmäisessäkin viestissä, mutta vähän eri sanoin. Kyllä minä uskon kerrastakin!
Viime viikolla sain myös viestin, jossa ilmoitettiin, että vuotta 2015 koskevien talousarvion yhteydessä tehtyjen linjausten vuoksi haetun tehtävän hoitamiseen ei enää ollutkaan rahaa. Rekrytointiprosessi oli keskeytetty, mutta sama paikka tulisi hakuun joskus myöhemmin. Vainiin.
Viime viikolla sain ilmoituksen, että valinta ei tällä kertaa kohdistunut minuun. Kas kas! Eilen sain samasta paikasta toisen viestin, jossa kiiteltiin ja pahoiteltiin ja kannustettiin hakemaan yksikön paikkoja vastaisuudessakin. Sama sisältö kuin ensimmäisessäkin viestissä, mutta vähän eri sanoin. Kyllä minä uskon kerrastakin!
Viime viikolla sain myös viestin, jossa ilmoitettiin, että vuotta 2015 koskevien talousarvion yhteydessä tehtyjen linjausten vuoksi haetun tehtävän hoitamiseen ei enää ollutkaan rahaa. Rekrytointiprosessi oli keskeytetty, mutta sama paikka tulisi hakuun joskus myöhemmin. Vainiin.
1.12.2014
Voimattomuus
.png)
You create your own world, sanovat.
Puppua.
Sopii koettaa elää elämää, jollaista ei halua elää, että elää sitä kuitenkin siten kuin haluaa elämäänsä elää. Ei onnistu ainakaan minulta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)