Löydän avaimet ja jätän teatraalisen maahan heittäyttymisen väliin. Ulko-oven muovinen kahva on kylmä. Sormia särkee. Harpon hissille ja odotan. Ovet avautuvat ja hissin takaseinästä katsoo punanenäinen, suupielet alaspäin vetänyt, luovuttaneen näköinen yhteiskunnan rampa. Oma peilikuva kuin huutaa, että elämä on niin vaikeaa! Tuhahdan elämän vaikeutta huutavalle peilikuvalleni ja käännyn seuraamaan ovien raossa välkkyviä kerroksia.
Järjellinen minä muistuttaa toistellen, että asun maassa, jossa minulla on mahdollisuus selviytyä elämästä työttömänä melko vähin kolhuin. Laajempaan kuvaan asetettuna elämäni on yhä kelvollista.
Tunteellinen minä sen sijaan muistuttaa, että tämä palkkatyöttömän elämä ei kuitenkaan ole sellainen elämä, jota halusin. Tunteellisen minän lempiteemoja ovat tämänhetkinen hyödyttömyyden tunne ja tulevaisuuden tyhjyys. Ne henkiset kolhut!
Järjellinen minä pyytää malttia. Kaikesta huolimatta elämäni on jotakuinkin kunnossa. Turha heittäytyä jokaisen vastoinkäymisen edessä x-asentoon maahan itkemään. Deal with this shit!
Tunteellinen minä kuitenkin haluaa draamaa. Kyyneliä ja alakuloa. Niitä x-asentoja maassa. Tunteellinen minä järjestää odottamattomia ja rasittavasti lisääntyneitä itkukohtauksia. Ruokaa valmistaessa, ulkovaatteita päälle pukiessa, lenkillä ollessa, puhelimessa puhuessa. Missä tahansa.
Kyllä kunnon itkupotkuraivari tekee joskus vaan niiiiin hyvää =).
VastaaPoistaMene saunaan.
VastaaPoistaIhan totta käyhän saunassa, jos et ole pitkään aikaan päässyt käymään missään saunassa. Ainakin minua on auttanut myös henkisellä tasolla saunominen silloin, kun on ollut raskasta, synkkää tai stressiä. Saunan jälkeen jäähytellessä on ollut vähän epäuskoinen olo, että "oho, mähän voin paljon paremmin nyt saunan jälkeen".
En tiedä saunomisesta tai siitä mikä oikein auttaisi kun on tila päässyt niin pahaksi ettei enää itkupotkuraivarin kohdalla jaksa reagoida asiaan mitenkään. Tunteiden vuoristoratakin tuntuu houkuttelevalta sen jälkeen kun on saavuttanut zen-mäisen tilan, jossa edes vastoinkäymiset ei potuta. Toisaalta, yhtä ilmeettömästi reagoi onnistumisiin. Lakatessaan tuntemasta ja vain on, saattaa kenties saavuttaa jonkin Buddhamaisen yhteyden universumin säikeisiin, muttei silloin enää tunne olevansa elossa vaan ennemminkin ruumiinsa vanki.
VastaaPoistaEn halua kuulostaa synkältä, mutta pahinta tässä on tunne tulleensa huijatuksi. Tämän myötä olen havainnut, että jos minulle tarjottaisiin työtä niin haluaisin kovasti kieltäytyä yksinkertaisesti siitä syystä, että kerrankin pystyisi olemaan se osapuoli joka hylkää, eikä aina se hylätyksi joutunut. Eräällä tavalla kaipaan hyvitystä ja janoan kostoa. En tiedä voiko näistä lähtökohdista enää koskaan olla työhön sitoutunut ja uskollinen työntekijä. Jotenkin sellainen mielikuva, että jos vielä joskus töihin pääsen niin en suo ajatustakaan sitoutumiselle työnantajaani; jos vain jostain paremman tarjouksen saan niin epäröimättä hetkeäkään siihen tartun.
Saunominen ja kunnon juoksulenkki auttavat. Tulee pieneksi hetkeksi sellainen "kyllä se tästä" -olo. Se olo vain ei kauaa kanna.
PoistaKyllä, kovin kummoista uskollisuutta työnantajaa kohtaan tuskin tulen koskaan tuntemaan näitä yt-uutisia seuratessa. Kiitos ei näytä seisovan lopussa. Miksipä sitä sitten sitoutuisikaan...
Ymmärrän näitä tuntemuksia oikein hyvin niitä itsekin läpikäyneenä. Meillä X-sukupolven edustajillehan tilanne on siitä erikoinen, että me vielä muistamme sen maailman, jossa työtä riitti lähestulkoon kaikille ja elämänpolku oli jotakuinkin selvä. Sitten tuli 90-luvun lama ja pyyhkäisi maton toiveidentäyteisten jalkojemme alta. Nyt olo on sitten toiveikkaan epäuskoinen/kyyninen. On vaikea uskoa, että palkintoa opiskelusta ja kaikesta vaivannäöstä ei sitten tullutkaan. P.S. olen muuten ollut omien opintojeni kautta tekemisissä itseäni noin 15 vuotta nuoremman ikäpolven kanssa. Siellä ollaan myös kyynisiä, mutta myös todella, todella pelottavan vihaisia.
VastaaPoistaIhailen jokaista, joka jaksaa uskoa ja toivoa parempien aikojen olevan nurkan takana. Nostan hattua. Itse edustan sitä synkistelijöiden siipeä. En edes ollut mikään synkistelijä ja kova pessimisti ennen työttömyyteni pitkittymistä omasta mielestäni liian pitkäksi. Entisenlaista myönteistä elämänfilosofiaani ei kukaan löydä tästä blogista.
Poista