Pelko

Minä pelkään.

Pelkään, etten pääse mukaan. Mukaan tarkalleen ottaen mihin? Sitä en osaa sanoa itsekään.

Ehkäpä pelkään, että jään tähän. Ikään kuin pysähtyneeseen tilaan.

Matalikko

Ylitsepääsemätön ja itsevaltaisesti viime päiviä hallinnut huonommuuden tunne.

Hyvät asiat eivät nyt piristä. Edes hymyilytä.

Maastamuutto

Saksalaisen kaverini on todella vaikea ymmärtää, että en saa tietotaidoilleni sopivaa työtä Suomesta. Ja että Suomessa on oikeasti melko vaikeaa työllistyä, ja että työttömien osuus työikäisestä väestöstä on huomattava.

Hän kysyi, ovatko useammat suomalaiset alkaneet muuttaa ulkomaille töiden saannin toivossa. Etsintäni osoittivat, että maastamuutto on pyörinyt esimerkiksi viimeisten kymmenen vuoden aikana 12 000 ja 14 000 henkilön välillä, eikä vuoden 2008 jälkeinen aika ole heilutellut maastamuuttotilastoja siten, että siitä voisi vetäistä johtopäätöksiä kasvavasta trendistä muuttaa muihin maihin töiden perässä.

Yllätyin, sillä vaikka en odottanutkaan löytäväni Kanadaan ja Ruotsiin suuntautuneiden muuttoaaltojen kaltaista tilastoarvoja, olisin odottanut edes loivasti nousevaa käyrää. Myönnettäköön, että olisin myös toivonut näkeväni vuosittain nousevia maastamuuttolukuja.

Tilanteessa, jossa kouluja käyneille, monipuolisiin ja vaativiin työtehtäviin kykeneville suomalaisille ei löydy työtä Suomesta, toivon, että aivot muuttaisivat maasta pois. Suomen tietävät ja taitavat työttömät äänestäisivät jaloillaan. Sankoin joukoin ja pysyvästi.

Työvoiman (pakko)liikkuvuus

Kulmien kurtistus ja katseen tarkennus. Nojaaminen eteenpäin ja kulmien kohottaminen korkeille kaarille. Minulle oli tullut työtarjous cv-netin kautta!

Työnantaja oli siivouspalveluyritys ja tarjosi töitä siistijänä. Lähes 600 kilometrin päästä.

Työssäkäyntialue. Tuo 600 kilometriä ei ollut se tekijä, jonka vuoksi kiinnostuin etsimään uudelleen tiedon siitä, mitä viranomaistahot ovat tänä päivänä (uusien muutosideoiden ja todellisten muutosten myllerryksessä) mieltä työssäkäyntialueista, vaan kiinnostuksen työssäkäyntialueiden määritelmien kaiveluun ja erityisesti määritelmiin liittyvien työn vastaanottamiseen kytkeytyvien velvotteiden etsimiseen ja kertaamiseen herätti tarjottu siistijän työ.

Google kauniiseen käteen ja lisää kulmien kohottelua ja kurtistelua. Googlen sulkeminen tilassa, jossa en heti tiennyt, olisinko nauranut ensin ja sitten itkenyt vai kenties toisin päin. Itkin ensin ja sitten nauroin. Lopuksi olin kiukkuinen.

Päteviä syitä kieltäytyä tarjotusta työstä:

Tarjottu työ on työssäkäyntialueesi ulkopuolella eikä ole pysyväisluonteista kokopäivätyötä. Myös painavat henkilökohtaiset syyt voivat olla päteviä, kun on kyse työssäkäyntialueen ulkopuolelle sijoittuvasta työstä. (te-palvelut.fi)

Painavia henkilökohtaisia syitä minulta ei kaiketi löydy. Siispä minun on tämänhetkisessä elämäntilanteessani otettava vastaan vaikka kokopäiväinen puhelinmyyjän työ Utsjoelta (terveisiä Suomen eteläpäästä), ellen halua koettaa elämää karenssin kurimuksessa. Teoriassa.

Muuttaisin erittäin mielelläni 600 kilometrin päähän tai vaikka maailman ääriin, jos minua odottaisi siellä koulutustasolleni sopiva työ koulutustasolleni sopivalla palkalla.

Edit. 24.11.
Vaikka minulla ei olisi päteviä syitä kieltäytyä, voin kuitenkin välttyä muutolta tilanteessa, jossa kyseiseltä työssäkäyntialueelta löytyy työhön sopivaa työvoimaa.

Kärpäsenä katossa

Haluaisin olla kärpäsenä katossa rekrytoijien käydessä läpi rekrytointiprosessia julkisesti ilmoitettua työpaikkaa koskien.

Minulla on paha aavistus siitä, etteivät rekrytoijat käytä edes sitä paria minuuttia jokaista hakemusta ja ansioluetteloa kohden. Vaivalla ja ajatuksella koottua hakemusta ja ansioluetteloa kohden. Minulla on paha aavistus siitä, että valtaosaa lähettämistäni hakemuksista ei ole edes ohimennen vilkaistu. Liitetiedostoja ei ole edes avattu.

Pahat aavistukseni kumpuavat siitä epäuskosta, joka mieleni on vallannut tultuani torjutuksi joka kerran ja tiedoilleni ja taidoilleni täydellisesti sopivista työtehtävistä. Tehtävistä, jotka huutavat nimeäni, mutta joihin en pääse edes haastatteluun.

Ollapa kärpänen ja nähdä enemmän.

Sinun napakymppisi

Se tunne, kun löydät avoimen työpaikan, joka on täydellinen sinulle. Tietosi ja taitosi kohtaavat vaatimusten kanssa, ja sinun tekisi mieli hihkua ääneen, sillä niin innoissasi sinä olet. Tuo ilmoitettu paikka on kuin sinulle tehty. Sinä olet kuin tehty tuohon tehtävään!

Se tunne, kun sinulla ei ole pitkästä aikaa vaikeuksia kirjoittaa mestarillista ja sisällöltään loistavaa ja osuvasti itseäsi nappivalintana kuvailevaa työhakemusta. Luet hakemuksesi läpi, ja sinun tekisi mieli taputtaa itse itseäsi olalle. Mikä mahtava hakemus, mikä mahtava fiilis! Sinä olet tähän työtehtävään mahtava valinta! Lähetät hakemuksen matkaansa ylpeänä. Itseesi tyytyväisenä. Sinä olet löytänyt huipputehtävän ja tiedät olevasi huippuehdokas.

Se tunne, kun odotat malttamattomasti hakuajan umpeutumista. Hakuajan umpeuduttua odotat sähköpostin kilahtamista tai puhelimen pirahtamista kuin mikäkin uuden ihastuksesi kanssa viestittelevä teini. Kyllä sinuun otetaan yhteyttä, varmasti! Eihän sinua voida sivuuttaa! Eihän...?

Se tunne, kun työnantaja ei lähetä edes ei-kiitosta.

Toimimaton toimisto

Asioiden priorisointi ei ole koskaan ollut minulle tärkeää. Sellainen tarkoituksenmukainen priorisointi. Suhtaudun elämään huolettomasti, mitä tulee asioiden hoitamiseen niiden tärkeysjärjestyksessä. Karkeasti sanottuna kaikki elämässä on mielestäni yhtä tärkeää. Tai yhtä vähän tärkeää.

Kuitenkin tuli sekin päivä, jolloin pidin jotakin asiaa kaikista tärkeimpänä. Ilmoittautuminen työttömäksi työnhakijaksi oli ainoa asia, jonka saatoin tehdä huomatessani, että minulla ei ole enää kontrollia siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Ainoa, mitä voin itse tehdä, minun tuli tehdä parhaani mukaan: ilmoittautua heti TE-toimistoon.

Minulla ei ollut odotuksia saapuessani TE-toimiston virkailijan kanssa sovittuun tapaamiseen. En osannut odottaa mitään. Mitä pitäisikään odottaa? En ole koskaan nähnyt TE-toimistoa kiitoratana työttömän työnhakijan työelämään nousussa. Minulle TE-toimisto on ollut aina... no, toimisto, jonka puoleen en koe tarvetta kääntyä edes työttömänä muutoin kuin tämän työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumisen vuoksi.

Tilannettani työttömänä työnhakijana kartoittava tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä, vaikka aihetta kulmien kurtistelulle löytyi hetkellisesti niin minulla kuin virkailijallakin. Nimittäin tittelistäni.

Niin mikä sinä nyt olet?

Olen yhteiskuntatieteiden maisteri.

Niin... no tuo on nyt taas tuommoinen abstrakti juttu. Mitä nämä nyt, kaikkia filosofian maistereita... on niin abstrakteja nimikkeitä. Että ei itekkään ota selvää.

Niin no... filosofian maisteri onkin ihan eri asia ---

Mutta teillä on niin abstrakteja nimikkeitä nykyään! Ei niistä ota selvää, että mihin sitä nyt voi sitten hakea noilla nimikkeillä.

Huomatessani, että virkailija on päättänyt nähdä korkeakoulututkinnot noin niinkuin yleensä kovin abstrakteina, eikä hänen näkökantaansa muuteta, päätän hiljentyä. Virkailija ei kuitenkaan päätä hiljentyä, vaan alkaa luetella, että mitä koulua hän aikanaan kävi, ja mitä koulua hänen miehensä kävi. Ja hänen tyttärensä. Sellaisia käytännönläheisiä kouluja, joista saa selkeät nimikkeet ja suoraan hyödynnettävät tiedot ja taidot. Laskeskelen mielessäni kymppiin ja hymyilen virkailijan luetteloinnille.

Puoli tuntia. Sen ajan virkailija oli varannut tapaamiseemme. Puoli tuntia ja pois. Ensimmäisessä tapaamisessa asetettu mahdollinen uusi tapaamiskerta asetettiin lokakuulle. No, siellä se lokakuu jo vilkutteleekin parin viikon päässä.

Ensi kuussa tulen jälleen mitä todennäköisimmin asettelemaan polkupyöräni hätäisesti toimiston edessä olevaan pyörätelineeseen ja livahtamaan ovista mahdollisimman vikkelästi sisään. Toimisto sijaitsee kaupungin keskustassa, kahden ison kadun risteyksessä. Paraatipaikalla siis. Ja minua piinaava työttömyydestä kumpuava häpeä saa toimistossa asioinnin tuntumaan kuin kärvistelyltä häpeäpaalussa.

No mutta takaisin tuohon toimimattomaan toimistoon ja toiseen tapaamiseen. Nyt minulla on jo jotain odotuksia. Puoli tuntia ja pois. En edes haaveile käsikirjoituksen muutoksista. Näin on ihan hyvä. Nyt en ole kiukkuinen tai turhautunut TE-toimiston toiminnan vuoksi. Sitten tosin olen, jos TE-toimistossa koetetaan muka-auttaa minua. En tarvitse työllistymiseen tähtääviä työpajoja, enkä muutakaan kikkailua tai temppuilua. Tarvitsen tietotaidoilleni asianmukaista palkkatyötä.

Suhteettomuus

Suhteet ja niiden puute. Minulla ei ole suhteita, joihin tukeutumalla minun olisi mahdollista saada työpaikka. Vielä. Working on it.

Olen ollut aina kiitollinen ja iloinen jokaisesta saamastani työpaikasta, sillä jokaisen niistä olen saanut ilman ulkopuolisia suhteita. Olen vieläkin ylpeä siitä, että ensimmäinen kesätyöni, kaupungin kesätyöpaikka irtosi ilman isiä ja äiskää. Yksikään sukulainen tai kaveri ei ole koskaan ollut myötävaikuttamassa töiden saantiini. Olen saanut jokaisen työpaikan niin sanotusti omin voimin.

Jos olen saanut työpaikan suhteilla, suhde on ollut itse omin kätösin rakentamani suora yhteys työnantajaan. Näin on käynyt kahdesti, mutta tällaistenkin suhteiden rakentaminen on alkanut siitä, että olen päässyt ihan ensin töihin ilman suhteita. Tuntemattomasta tutuksi omin voimin.

Nyt kuitenkin olen alkanut etsiä minua mahdollisesti hyödyttäviä suhteita. En ole vapaaehtoisena valitsemissani järjestöissä ainoastaan puhtaasta mielenkiinnosta ja aktivoidakseni itseäni, vaan myös luodakseni suhteita. Verkostoituakseni. Tällainen on minulle uutta ja koen tämän ikävänä, laskelmoivana oman edun tavoitteluna. Laskelmointi ihmissuhteissa ei sovi minulle. Työpaikan saanti sen sijaan sopisi. On siis jatkettava.

Työttömän työnhakijan ajatuksia irtisanomisista

Jokainen irtisanomisuutinen koskettaa ikävä kyllä myös minua. Vaikka ei suoraan, niin välillisesti kuitenkin. Kun työntekijöiden statukset muuttuvat työttömiksi työnhakijoiksi, tarkoittaa se minulle lisää kilpasiskoja ja -veljiä lähettelemään työhakemuksia.

Vaikka esimerkiksi (eilisen irtisanomisuutisen vanavedessä) Yleltä työpaikkansa menettävä toimittaja ei välttämättä pyrikään työntekijäksi samoihin paikkoihin kanssani, tulee hän kuitenkin mukaan jo melkoisen täydelle painipatjalle. Siellä me jo valmiiksi patjalla painineet joudumme entistä tiukempaan puristukseen.

Vaikka turvallisesti palkkatyömaailmassa olevat voivat yhtä hyvin hakea aktiivisesti muuta työtä, näen kuitenkin juuri irtisanotut suurempana uhkana omille mahdollisuuksilleni työllistyä. Pidetäänpä kiinni tuosta Ylen toimittajasta ja kuvitellaan, että toimittaja haluaisi vaihtaa työpaikkaa. Hän on tukevasti Ylellä, mutta etsii samalla osaamistaan vastaavaa työtä muualta. Minä sen sijaan en ole toimittaja, joten hänen aktiivinen työnhakunsa ei välittömästi tarkoita omien työnsaantimahdollisuuksieni vähenemistä.

Seuraavaksi kuvitellaan, että toimittaja tulee irtisanotuksi yt-neuvottelujen seurauksena, ja uusia töitä olisi nyt todella löydyttävä, hänellekin. Samanaikaisesti toimittajan kanssa ovat voineet joutua irtisanotuksi lukuisat muutkin media-alan osaajat. Työkavereista tuleekin kilpailijoita työmarkkinoilla. Ja kokeneista media-alan osaajista tulee uhka juuri media-alalta valmistuneille. Ja niin edelleen. Dominoefekti on valmis. Kun vapaita työpaikkoja on niukasti tarjoilla, joutuu osa laskemaan rimaansa tai hakemaan omasta alastaan täysin poikkeavia töitä. Toimittajan kyynärpää saattaa osua omaan ohimooni painipatjalla.

Asettumattomuus

Muutaman kuukauden mittaiset työsuhteet. Vielä jokin aika sitten näin lyhyitä työsuhteita tapasivat olla pääosin kesätyöt. Vuoden mittainen työsuhde - oikea juhlan paikka! Kokonainen vuosi samassa työpaikassa! Ja työsuhde, jolle ei ole asetettu viimeistä päivämäärää. Niin mikä?

Sanovat, että pätkätyöt tulevat lisääntymään. Hetken tuolla, toisen täällä. Muutto Suomen sisäpuolella, muutto eri maiden välillä. Vaihtelun on tosiaan parempi virkistää.

Mutta.

Entäpä, jos haaveissa ei ole koskaan ollut liikkuva ja vaihteleva elämä, vaan asettuminen? Vieressä on mahdollisesti toinen puolisko ja mielessä asettumiseen liittyvät monenlaiset jutut. Onneksi tällaiset haaveet eivät kuulu minun ämpärilliseeni haaveita, ainakaan vielä. Siskoni kanssa käyty keskustelu asettumisesta jäi kuitenkin mietityttämään.

Siskoni haaveilee omasta talosta. Hänellä on työpaikka. Vakituinen vieläpä. Tosin ei lähellekään hänen tietojaan ja taitojaan vastaava. Ehei, hänen työpaikkansa on sellainen, mihin moni ei halua mennä. Oman talon lisäksi hän haaveilee kouluttautuvansa uudelleen. Hän haaveilee omasta talosta, vaikka pohtii haaveensa olevan yhtä realistinen kuin kuun saaminen taivaalta. Miten surullista.

Oma koti. Entä jos haluaisin ostaa oman asunnon? Valtava velka ja asettuminen samaan paikkaan ainakin pariksi vuodeksi. Mahdoton yhtälö tämän päivän työmarkkinoiden vuoksi. Pätkätöitä/ei töitä = ei rahaa = ei lainaa. Ja tämän päivän työmarkkinoiden vaikuttavin epävarmuustekijä: irtisanomiset. Pätkätyöt ja yleisesti ottaen kehno työllisyystilanne takaavat omasta asunnosta haaveilemisesta luopumisen. Siskoani lainaten: Jos ostat talon vaikka Rovaniemeltä, ja sitten pitäisikin muuttaa töiden vuoksi Helsinkiin.

Niinpä.

Ymmärtämättömyys

Entä jos ihmiset ympärillä eivät ymmärrä tai halua ymmärtää työttömyyttäsi?

Kyllä halukkaille aina työtä löytyy!

Ajattelutapa halukkuudesta työntekoon ja tätä kautta työpaikan löytymisestä on niin mustavalkoinen, että aivoihin sattuu. Löytyykö maastamme satojatuhansia työttömiä ihan vain siitä syystä, että he eivät halua tehdä töitä? Se, että olen työtön työnteon haluamisesta huolimatta tarkoittaa sitä, että ihan pohjimmiltani en kuitenkaan halua tehdä töitä, niinkö?

Mikä on, kun ei rehellinen työ kelpaa?

Kovin on tiukassa käsitys siitä, että kaikki vapaat työpaikat ovat sellaisia, etteivät ne suomalaisille kelpaa. No jopas on suomalaisista tullut oikein isolla porukalla nirsoja, kun meitä on jo jotakuinkin puolimiljoonaa!

Hupsista, kolikolla on kuin onkin se toinen puoli! Mikä on, kun ei rehellinen työnhakija kelpaa työntekijäksi?

Siellä niitä vapaita paikkoja on! Ei kukaan tule sinua kotioveltasi hakemaan!

Musta ja valkoinen, mikä perin kuvaava parivaljakko ilmaisemaan tätäkin mestarillista oivallusta. Suomen työttömien määrän hippaillessa sadoissatuhansissa ja julkisesti ilmoitettujen avoimien työpaikkojen sahatessa vajaan 30 000 paikan tietämillä en toden totta odotakaan kenenkään hakevan minua kotioveltani.

Avoin työpaikka on aika jännä juttu. Avoin työpaikka on avoin, sillä siihen tarvitaan työntekijä. Jee, avoin työpaikka! Paitsi, että entä jos työnantaja etsiikin aivan toisenlaista työntekijää kuin sinä? Työpaikan avoimuudella ei ole sinulle vähäisintäkään merkitystä, kun et täytä työnantajan vaatimuksia. Ei se niin vaikeaa ole.

Yhteiskunnallisia aineita yliopistossa opiskelleen on perin vaikeaa ryhtyä sähköasentajaksi tai astronautiksi ilman uudelleenkouluttautumista. Miksi kelpaisin silmäkirurgiksi, kun en ole silmien operoimista opetellut?

Ah, miten typerä olo minulle tulee kirjoittaessani jotain näin itsestäänselvää. Kuin julistaisin maidon olevan valkoista.

Ai eikö sinulle löydy töitä? Miksi kouluttauduit/opiskelit alaa, jossa ei ole töitä tarjoilla? Olisit kouluttautunut lähihoitajaksi! Kouluttaudu lähihoitajaksi nyt!

Niin, tässäkö tein sen perustavanlaatuisimman virheen? Etten kouluttautunut lähihoitajaksi. Entä jos minusta ei ole ihmisten hoitajaksi? Esimerkiksi neulat pyörryttävät minua, olivat ne sitten steriileissä paketeissaan vielä käyttämättömänä tai täydessä toiminnassa. Lepohuoneet ovat tulleet minulle tutuiksi erilaisten rokotusten yhteydessä. En pysty tunnustelemaan edes omaa pulssiani ilman, että minua alkaa heikottaa.

Entäpä tämä minun koulutukseni? Se mahdollistaa hakemaan niin monenlaisiin työtehtäviin, että ei, työttömyyteni syynä ei ole se, etteikö töitä olisi tarjoilla. Töitä on tarjoilla työnhakijoille, mutta niin on työnhakijoitakin työnantajille.


Nyt lopetan turhautuneen puhinan, ravistelen tiehensä minua harmittavan mustavalkoisuuden ja lähden nauttimaan syksyn väripaletista.

Yllättävä kuukausi

Olen hölmistyneenä pohtinut tätä blogikuviota viime päivät pääasiassa siksi, että huomaan blogini herättävän kasvavissa määrin kiinnostusta ja kommentointia. Jopa jakamista muissa blogeissa! Ihmiset ovat löytäneet blogiin, jonka en uskonut olevan kovinkaan kiinnostava aihealueensa vuoksi. Hämmentyneenä voin todeta, että uskomukseni oli väärä.

Kun on asiaa, on tärkeää, että on kuuntelijoita. Kun omasta tahdosta pääosin riippumaton työttömyys koskettaa itseä, jutut saattavat tavanomaista useammin koskettaa työttömyyttä. Kotiväki ja kaverit, kaikki he ovat kuunnelleet ja kannustaneet minua kärsivällisesti. Aloin kuitenkin pelätä, että minun juttuni ja sen johdosta seuranikin olisi käymässä melko yksitoikkoiseksi, jos tämä jatkuisi. Tämä työttömänä olostani puhuminen.

Päätin koettaa uutta kanavaa ja suunnata ajatukseni blogiin. Ajatusteni jäsenteleminen ja kanavoiminen blogiin on toiminut oikein hyvin. Ja hups vain, nyt huomaankin, että Kiitos hakemuksestasi. ei toimi ainoastaan minun kuuntelijana, vaan myös kokemusten ja vertaistuen jakajana molempiin suuntiin.

Tänään työttömyysblogini täyttää yhden kuukauden, ja sen rooli elämässäni on muodostunut merkityksellisemmäksi ja monitasoisemmaksi kuin osasin odottaa, kiitos teidän blogissani vierailijoiden. Huomaankin nyt kirjoittavani itseni lisäksi joukolle lukijoita. Te lukijat olette olleet vieläpä mahtavia lukijoita! Vaikka blogin aihealueena onkin työttömyys, on tunnelma blogissa säilynyt siitä huolimatta oikein hyvänä. Kommenteissa jaetaan omia kokemuksia ja vinkkejä ja tsempataan. Valtavan suuri kiitos jokaisesta kommentista. Ne ovat minulle tärkeitä.

Olen iloinen, että päätin aloittaa työttömyysblogin, vaikka samanaikaisesti kovasti toivonkin, että saisin syyn olla tätä kirjoittamatta. Ristiriitaista, niin kuin työttömän elämä on.

Asiakaslehti

Kelan lehti tipahti aina silloin tällöin opiskeluaikaisen soluasunnon postiluukusta. En kiinnittänyt lehteen erityishuomiota. Lehti siinä missä muutkin. Jos keittiön pöydässä ei ollut muuta mielenkiintoista luettavaa aamupalaa syödessäni, selasin tuon Kelan lehden läpi. Ei hassumpi lehti. Itse asiassa yllättävän mukavaa luettavaa siihen nähden, että sisältö käsittelee Kelan asioita.

Erään kerran tuon lehden jälleen makoillessa keittiömme pöydällä  27-vuotias kämppäkaverini tuhahti, ettei halua myöhemmin kuulua siihen väestönosaan, jolle tulee kotiin Kelan lehti. Säpsähdin sanojen painokkuutta ja ynähdin jotain myöntävän kaltaista. Keskustelu, tai no, melkeinpä kämppiksen monologi kuivahti pois heti alkuunsa. Minä vilkaisin lehteä miettien, että tuskinpa kukaan haluaisi tuon lehden löytyvän oman etu- ja välioven välistä tai postilaatikosta.

Hyvä meininki!

Kaverini kannusti minua muuttamaan tyyliäni työnhaussa. Ei ainoastaan perusturvallista, asiallista ja vakavasti otettavaa linjaa, vaan lisäksi jotain muuta. Räjähtävän energisen positiivisuuden kautta lähestymistä. Työhakemuksesta tulisi huokua aito hyvä meininki ja myönteisyys! Hei, mulla on oikeasti hyvä meno ja paljon energiaa, ja säteilen hyvää mieltä ympärilleni mihin ikinä iloisesti tanssahtelen! Super!

Perimmäisin hankaluus piilee siinä, että oma intoni ja hyvä energia työnhakua koskien painuivat omille teilleen yöttömän yön auringon mukana. Ja motivaatio lähti samaa matkaa. Mikä minua motivoisi panostamaan hakemuksiini uudella, energisellä ja myönteisellä otteella, kun ainoat vastaukset, joita niitäkin tulee harvakseltaan, ovat niitä ei-kiitoksia?

Tällä hetkellä hakemuksen kirjoittaminen jo sinällään on melkoinen suoritus kuukausia jatkuneen torjunnan johdosta kehittyneen motivaatiopuutteen vuoksi. Olen huomannut hakemusten kirjoittamisen hankaloituneen, sillä en kykene tsemppaamaan itseäni enää alkuaikojen tapaan. En halua motivaatiopuutteen paistavan läpi hakemuksesta, ja siksi kirjoittamisprosessi onkin vaikeutunut melkoisesti. Kiinnostus erinomaisten hakemusten kirjoittamiseen on nollassa, sillä minusta tuntuu, että vastaanottajan kiinnostus niiden lukemiseen on nollassa niin ikään.

Kiinnostuksen kohde

Hakemuskaavakkeen ennalta laadittuihin kysymyksiin vastatessani suupielet kaartuivat hymyyn hakiessani Kelan julkisesti ilmoittamaa paikkaa. Kysymykset olivat jotakuinkin tällaisia: Tunnetko Kelan etuusjärjestelmän? Onko sinulle kertynyt kokemusta Kelan etuusjärjestelmän parissa työskentelemisestä? Oi kyllä on, heh heh.

Hakemus meni ja ei-kiitos tuli.

Mutta ei-kiitoskin hymyilytti: kiitämme hakemuksestasi ja mielenkiinnostasi Kelaa kohtaan. Voin vakuuttaa, että kiinnostus säilyy ei-kiitoksesta huolimatta.

Think positive!

Brittiperheen (jossa työskentelin au pairina) äiti tapasi kysyä illallisella jokaiselta pöydässä istujalta erikseen, mikä oli ollut paras asia kyseisessä päivässä. Ihastuin tapaan. Ei niin huonoa päivää, etteikö siitä löytyisi ainakin yksi hyvä juttu, right? Right!

Oman päiväni parhaan asian kertomisesta illallispöydässä ensimmäisen kerran on nyt seitsemän vuotta. Opin tuon tavan myötä olemaan kiitollinen ja iloinen pienimmistäkin asioista. Opin keskittämään ajatukseni myönteisiin asioihin ja minimoimaan kielteisten asioiden huomioimisen.

Tuo paras-asia-päivässä -ajatus on kulkenut mukanani nämä seitsemän vuotta. Alkuun keskityin ajattelemaan päivän parasta hetkeä tai asiaa illalla ennen nukkumaan menoa. Myöhemmin yksittäisen hetken erikseen korostaminen muuntui kokonaisvaltaiseksi elämänasenteeksi. Ajattele positiivisesti, aina.

Erään työttömyyden ja työnhaun tuloksettomuuden aiheuttaman turhautuneisuuden ja itkun täyttämän päivän päätteeksi en voinut olla ajattelematta, miten ääriään myöten surkea tuo päivä oli ollut. Tuossa päivässä ei ollu tilaa millekään hyvälle!

Paitsi että olipas vain. Käsitin sen vasta seuraavana päivänä. Tuo kertakaikkisen surkea päivä sai aikaan muutosprosessin. Minun olisi muutettava ajattelutapojani ja kehitettävä uusi tapa suhtautua työttömyyteeni. En pysty ihan sormia napsauttamalla muuttamaan omaa elämäntilannettani itsessään, mutta voin muuttaa tapani nähdä elämäntilanteeni!

Työttömyyteni ensimmäiset kuukaudet kohdistin lähes kaiken energiani työpaikkojen etsimiseen ja työhakemusten kirjoittamiseen. Valtaosa päivistäni kului etsien, pohtien ja hahmotellen erilaisia väyliä, jotka johtaisivat minut tiedoilleni ja taidoilleni mielekkään työnteon pariin. Elämäni tuntui olevan pelkkää töiden etsimistä. Siltä minusta tuntui, vaikka elämässäni tapahtui samaan aikaan monenlaista muutakin.

Ja sitten tuli se päivä, kun en enää pystynyt käsittelemään tilannettani alusta asti käyttämilläni ajattelu- ja toimintatavoilla. Seuraava päivä meni pinnistellessä ja keskittäessä voimiani pyrkiessäni päivittämään tapojani. Uudelleenasentaessa itseäni.

Miten muuttaa jokin ikävä asia vähemmän ikäväksi asiaksi? Löytämällä ikävästäkin asiasta ne hyvät puolet. Right? Right!

Mitä hyvää on työttömyydessä? Huomasin ilokseni, ettei minun tarvinnut edes kaivamalla kaivella niitä työttömyyteen liittyviä myönteisiä asioita. Minun tarvitsi vain huomata ne. Ymmärsin pian, miten olinkin jo hyödyntänyt työttömyyteni hyviä puolia, joista merkittävin on, mikäpä muukaan kuin kaikki se vapaa-aika.

Tuon vapaa-ajan ansiosta olen pystynyt keskittymään niin liikunnan harrastamiseen kuin monenlaiseen muuhunkin aikaa vievään puuhailuun, kuten vapaaehtoistoimintaan kahdessa eri järjestössä. Olen vapaa tulemaan ja menemään minä viikonpäivänä tahansa mihin kellonaikaan tahansa minne tahansa. Ja olen hyödyntänyt tuota vapautta liikkumalla niin Suomen rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin. Olen niin kertakaikkisen vapaa!

Paluu jokaisesta päivästä löytyvän hyvän asian korostamiseen päivän päätteeksi on ollut minulle välttämätön, mutta tärkeä, jaksamaan auttava tapa. Ei niin huonoa päivää työttömänä, ettei ainakin jotain hyvää. Right? Right!

Aikakone

Koetan vältellä entä jos -ajattelutapaa, mutta se on kuitenkin vaikeaa päivien edetessä työttömyydestä eroon pääsemistä edistävien ratkaisujen tahdittamina. Sitä saattaa huomaamattaan hypätä aikakoneen kyytiin.

Entä jos olisinkin mennyt ammattikouluun lukion sijaan?
Entä jos olisinkin mennyt ammattikorkeakouluun yliopiston sijaan?
Entä jos olisinkin opiskellut jotain muuta pääainetta yliopistossa?
Entä jos olisinkin valinnut opintoihini sisältyvää työharjoittelua varten toisen työharjoittelupaikan?

Valinnoilla kuorrutetun elämän tarkastelu jälkiviisaasti on paitsi typerää ajan ja henkisten voimien tuhlausta, myös takuuvarma keino nähdä omat valinnat väärinä. Eiväthän tekemäni koulutusvalinnat näemmä nyt ihan papukaijamerkin ansaitsemisen arvoisia ole olleet, kun valintoja tehdessäni kaiken tavoitteena on kuitenkin ollut lopulta pääsy työelämään.

Äh. Entä jos lopettaisin jossittelun.

Itsesääli

Tuo sana, joka salakavalasti vieraili huomaamattoman pienen hetken ajan kaverini kanssa käydyssä jutustelutuokiossa. Se livahti omasta suustani jonnekin sivulauseen kuolleeseen kulmaan, mutta säpsähdin sitä silti itse, ja tuo sana, itsesääli, jäi minua mietityttämään.

En ole koskaan ymmärtänyt itsesääliä. Ihmiset säälimässä itseään, mitä ihmettä! Ja vielä pahempaa: ihmiset säälimässä toisiaan! Pois se meistä. Sääli ei ratkaise eikä paranna.

Havahduin kuitenkin pohtimaan tätä itsesäälin käsitettä. Kuulostanko blogini kautta itsesääliseltä? Työtön nuori nainen kirjoittamassa, miltä työttömänä oleminen tuntuu. Toivottavasti en, sillä itsesääliä en osaa tai halua harrastaa. Vai osaanko? Ja harrastanko? Huomaamattani?

Halusin kai ottaa tämän esille, sillä raja itsesäälikysymyksessä taitaa olla äärimmäisen häilyvä. Myönnän, että tunnelma blogissa on mollipainotteinen. Mutta sellaista elämästäni on hiljalleen tullut työttömänä olon pitkittymisen myötä.

Minulla on ollu pienen elämäni varrella onnea, mitä tulee tekemiini päätöksiin ja valintoihin. Tai no, voiko sitä sanoa onneksi alkuunkaan, kun saavuttaa haluamansa tekemällä töitä ja uhrauksia saavuttaakseen haluamansa? No joka tapauksessa. Tähän mennessä olen kyennyt toteuttamaan pääosin kaikki haluamani jutut. Olen halunnut paikkaan b ja olen mennyt paikkaan b. Olen halunnut tehdä asian x ja olen tehnyt asian x. Olen halunnut oppia taidon y ja olen opetellut taidon y.

Mutta nyt, nyt haluan mielekkään työpaikan. (Palkka ei näytä olevan enää mikään itsestäänselvyys työmarkkinoilla, mutta sitä minä myös haluan.) Teen töitä saadakseni tiedoilleni ja taidoilleni sopivan työpaikan, mutta tavoitteeni toteutuminen ei ole entiseen tapaan omissa käsissäni. Haluan asian h, mutta en saa asiaa h. Ja se kiskoo mielialaa alas.

Annan alas kiskotun mielialani säteillä vapaasti blogiteksteihini. Mutta säälinkö itseäni? En.

Yläfemma?

Törmäsin lukioaikaiseen tuttuuni kotikaupunkini supermarketin käytävällä. Nyökyttelimme alkajaisiksi yhteistuumin, että paljonkaan ei enää vanhoihin tuttuihin tässä kaupungissa törmää. Sitten tuttu kysyi, että mitäs minä nykyään? Tunsin lihasteni jännittyvän. Se epämiellyttävä tunne. Ja kerroin olevani työtön. Tutun kasvoille nousee hymy ja hän heilauttaa toista kättään: Hei, minä seuraan ihan kohta perässä! Gradu on hyvän matkaa työn alla, ja minua odottaa sama!

Jännittyneisyyteni katoaa. On jotenkin höpsöllä tavalla virkistävää tarkkailla tutun elekieltä ja kuunnella hänen sanojaan, kun reaktiona on hymy ja kanssasisarellisuutta huokuva vastaus. Ei vahingoniloa tai myötätuntoista voivottelua otsaryppyjen kera. Hei, samassa veneessä ollaan, tällaista tämä elämä nyt on!

Vuoden paras hetki

Alkusyksy on vuoden parasta aikaa. Auringonvalo pehmenee ja kullansävyinen valo tunti ennen auringonlaskua on kertakaikkisen lumoava. Lehdet kellastuvat ja punastuvat. Ilma on raikas ja syksyn voi haistaa. Ai että minä sitten pidän syksystä!

Syksy on ollut aina se vuodenaika, jolloin tapahtuu jotain uutta kesän väistyttyä odottamaan jälleen omaa vuoroaan. Uudet jutut ovat tähän asti koskettaneet joko opintojen pariin palaamista tai ulkomaille muuttamista. Miten jännittävää!

Tämä syksy tulee olemaan melko erilainen, pelkään. Tämä syksy tulee olemaan ensimmäinen syksy, joka ei tuo minulle tuliaisina jotain uutta. Syksy on saapunut tyhjin taskuin.