Törmäsin lukioaikaiseen tuttuuni kotikaupunkini supermarketin käytävällä. Nyökyttelimme alkajaisiksi yhteistuumin, että paljonkaan ei enää vanhoihin tuttuihin tässä kaupungissa törmää. Sitten tuttu kysyi, että mitäs minä nykyään? Tunsin lihasteni jännittyvän. Se epämiellyttävä tunne. Ja kerroin olevani työtön. Tutun kasvoille nousee hymy ja hän heilauttaa toista kättään: Hei, minä seuraan ihan kohta perässä! Gradu on hyvän matkaa työn alla, ja minua odottaa sama!
Jännittyneisyyteni katoaa. On jotenkin höpsöllä tavalla virkistävää tarkkailla tutun elekieltä ja kuunnella hänen sanojaan, kun reaktiona on hymy ja kanssasisarellisuutta huokuva vastaus. Ei vahingoniloa tai myötätuntoista voivottelua otsaryppyjen kera. Hei, samassa veneessä ollaan, tällaista tämä elämä nyt on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti