Tuo sana, joka salakavalasti vieraili huomaamattoman pienen hetken ajan kaverini kanssa käydyssä jutustelutuokiossa. Se livahti omasta suustani jonnekin sivulauseen kuolleeseen kulmaan, mutta säpsähdin sitä silti itse, ja tuo sana, itsesääli, jäi minua mietityttämään.
En ole koskaan ymmärtänyt itsesääliä. Ihmiset säälimässä itseään, mitä ihmettä! Ja vielä pahempaa: ihmiset säälimässä toisiaan! Pois se meistä. Sääli ei ratkaise eikä paranna.
Havahduin kuitenkin pohtimaan tätä itsesäälin käsitettä. Kuulostanko blogini kautta itsesääliseltä? Työtön nuori nainen kirjoittamassa, miltä työttömänä oleminen tuntuu. Toivottavasti en, sillä itsesääliä en osaa tai halua harrastaa. Vai osaanko? Ja harrastanko? Huomaamattani?
Halusin kai ottaa tämän esille, sillä raja itsesäälikysymyksessä taitaa olla äärimmäisen häilyvä. Myönnän, että tunnelma blogissa on mollipainotteinen. Mutta sellaista elämästäni on hiljalleen tullut työttömänä olon pitkittymisen myötä.
Minulla on ollu pienen elämäni varrella onnea, mitä tulee tekemiini päätöksiin ja valintoihin. Tai no, voiko sitä sanoa onneksi alkuunkaan, kun saavuttaa haluamansa tekemällä töitä ja uhrauksia saavuttaakseen haluamansa? No joka tapauksessa. Tähän mennessä olen kyennyt toteuttamaan pääosin kaikki haluamani jutut. Olen halunnut paikkaan b ja olen mennyt paikkaan b. Olen halunnut tehdä asian x ja olen tehnyt asian x. Olen halunnut oppia taidon y ja olen opetellut taidon y.
Mutta nyt, nyt haluan mielekkään työpaikan. (Palkka ei näytä olevan enää mikään itsestäänselvyys työmarkkinoilla, mutta sitä minä myös haluan.) Teen töitä saadakseni tiedoilleni ja taidoilleni sopivan työpaikan, mutta tavoitteeni toteutuminen ei ole entiseen tapaan omissa käsissäni. Haluan asian h, mutta en saa asiaa h. Ja se kiskoo mielialaa alas.
Annan alas kiskotun mielialani säteillä vapaasti blogiteksteihini. Mutta säälinkö itseäni? En.
Varmasti turhauttavaa olla työttömänä, mutta olet vielä nuori. En olisi ollenkaan huolissani. Minulla on monta akateemisesti koulutettua ystävää, jotka ovat myös olleet uransa alukuaikoina työttöminä. Mutta jostain se ensimmäinen paikka aina löytyi ennemmin tai myöhemmin ja kaikilla on ollut sen jälkeen töitä omalla alallaan. Nyt on vain tälläinen aika taloudessa taas kerran. Akateeminen tutkinto kuitenkin avaa myös ovia. Jos ulkomaille päätät lähteä, niin isoissa firmoissahan on graduate ohjelmia, mihin voi hakea. He sitten itse kouluttavat, jos sellaiseen pääsee mukaan. Mutta siihen pääsy edellyttää noita kahta asiaa, eli akateemista tutkintoa ja suht. nuorta ikää. Sinullahan on molemmat, joten hyvä vaihtoehto sekin.
VastaaPoistaMuuten varmaan kannattaa yrittää pitää kiinni rutiineista ja tehdä jonkinlainen järkevä päiväohjelma, kuten ilmeisesti olet tehnytkin. Jos voit tehdä jotain vapaaehtoistyötä, missä tulisi tuota tomistotyökokemusta, niin onhan sekin jotain. Tsemppiä, äläkä murehdi liikoja. Itse olen 47 v, joten olen jo nähnyt laman 90 luvun alussa.
Kiitos tuosta graduate-ohjelmavinkistä! Täytyy kaivella tänään lisää.
PoistaYritän olla murehtimatta. Murehtiminen kun ei myöskään ratkaise tai paranna.
Kiitos paljon blogistasi! Olen itse aika lailla samassa tilanteessa, vastavalmistuneena työttömänä, ja blogisi tavoittaa tunnetilani erinomaisesti!
VastaaPoistaKiitos! Ihana kuulla, että ajatusteni muuntaminen tekstiksi onnistuu tavoittamaan lukijansa!
Poista