Me ja ne muut

Työttömänä kuulun ihmisryhmään, jota vastaan hyökätään. Joskus voimakkaastikin. Jota harvoin puolustetaan muiden kuin joukon itsensä sisältä. Joka ei kuulu solidaaristen eleiden piiriin. Sillä vahvassa istuu käsitys, että ihmisryhmän kohtalo on ryhmän jäsenten itsensä syytä.

Minä olen se, jota ei tarvitse puolustaa. Minä olen se, jota vastaan hyökkäämistä ei liioin paheksuta. Kuulun ihmisryhmään, jota karsastetaan, halveksitaan ja nimitellään. Kykyjemme ja taitojemme vähättely on keskustelukulttuurissamme salonkikelpoista. Minä olen se, josta voidaan keskustella sävyyn, joka viestii selvästi siitä, että minua pidetään rasitteena ja taakkana.

Minä olen se, jonka elämän kuuluu olla ankeaa. Jonka elämässä ei kuulu olla mitään hyvää. Joka ei ole työllinen, ei ole ansainnut hyvää elämää. Elämästään nauttivan työttömän kritisoiminen on keskustelukulttuurissamme sekin salonkikelpoista. Joka ei ole työllinen, ei ansaitse hyvinvointia eikä elämästä nauttimista. Sellaiset asiat ansaitaan vain työn kautta. Ei työtä = ei laulua ja leikkiä.

Kuulun ryhmään, jonka jäsenet ovat aina niitä muita. Ei meitä. Niitä muita. Minä olen se muu.

Työttömyysmatkailua

Etsiydyn tutuksi käyneeseen hyllyvälikköön. Lempivälikköni - matkaoppaita, matkakertomuksia, matkapäiväkirjoja ja maista kertovia tietokirjoja. Olen matkustanut tällä tavoin nyt vuoden ajan. Kohta nappaisin hyllyvälikön oikeanpuoleisesta hyllystä itselleni uuden kirjan, jonka avulla voin jälleen matkustaa maailman ääriin.

Käännän kulkiessani katseen vasemmalle puolelleni. Vastaan minua katsovat nuo kaikki kirjarivistöt, joiden sisällöstä en tiedä muuta kuin että onnistuisin tuskin tavoittelemani kaltaiseen matkailuun kyseisten kirjojen kanssa. Yksi kirja kuitenkin kiinnittää huomioni, sillä kirjan selkä on paloauton punainen ja selässä oleva teksti on keltaista.

Kirjan selässä lukee Työttömän kuolema. Säpsähdän yllättyneenä. Vai että työttömän kuolema, jopas kuulostaa mehukkaalta sosiaalipornolta. Ärryn. Olen kääntymäisilläni matkakirjojen puoleen, mutta päätän kuitenkin vilkaista Työttömän kuoleman ympärillä olevia kirjoja. Minkälaisessa seurassa tuo kirja nököttää? Yhteiskunnallisia kysymyksiä. Uteliaisuuteni herää uudelleen. Nappaan Työttömän kuoleman käteeni. Ja takakannen luettuani vien lainausautomaatille.

Maailman ääriin matkustamisen sijasta matkustin samaistumisen, hämmennyksen ja kyseenalaistamisen välillä.
Onko joku muu lukenut Jukka Hankamäen Työttömän kuoleman?

Kolmas kerta

Sinä kai tiedätkin tämän valtiolle piste fi nimisen paikan? ääni puhelimessa tunnustelee.
Juu kyllä kyllä. Tuttu on, vastaan vain työvoimaviranomaisille suunnatulla vakuuttelutavalla. Äänellä, jonka olisi tarkoitus viestiä lankaakin pitkin, että kyllä, haen töitä. Välttelen kuitenkin kertomasta virkailijalle, etten ole käynyt kyseisellä sivustolla aikoihin, koska sivusto edustaa minulle muka-avoimien työpaikkojen karnevaalia. Sivustoa, josta löytyviin paikkoihin on ennen kaikelle kansalle julkista hakua jo valittu joko Ritva tai Mauri hoitamaan tehtävää. Niin paljon vaivattomampaa ja turvallisempaa.

Puhelun aikana minua alkaa ärsyttää. Alan ärsyttää itse itseäni. Miksi hemmetissä koen tarvetta yltää lähes mestarillisiin ulottuvuuksiin koettaessani kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta virkailijalle? Miksi kiemurtelen luuri kädessäni ja miksi hiki kihoaa otsalleni pyrkiessäni välittämään lankoja pitkin, että ihan oikeasti, ihan tosissaan haen töitä jatkuvasti? Toimin viimeksikin samoin. Ääni puhelimessa ei ollut silloin eikä tälläkään kertaa vaativa, kyseenalaistava tai epäilevä, mutta siitä huolimatta koen valtavaa tarvetta vakuuttaa virkailijalle, että teen voitavani saadakseni työtä. Tunnen itseni typeräksi.

Sitten ääni puhelimessa kertoo, että palkkatukipaikat. Että kun on sellaisia. Että jos pääsisin töihin. Niin. Onhan tämä jo ihan tutuksi käynyttä jutustelua. Mietin, että onneksi nyt jälleen puhumme palkkatukipaikoista emmekä 9 euron päivistä. Sitten ääni jatkaa, että nämä palkkatukipaikat ovat sellaisia, että ovat näkyvillä vain heillä. Että he näkevät nämä paikat. Nämä palkkatukipaikat. Ja että he sitten etsivät sopivia työntekijöitä sopiviin palkkatukipaikkoihin.

Öö... ai? Ai että sellaisia paikkoja? 

Että jos pääsisin töihin. Sellaiseen tiskin alta ojennettavaan palkkatukipaikkaan. Sellaiseen jota säästellään tiskin alla juuri kaltaisilleni pitkäaikaistyöttömille. Olen nyt päässyt tällaiseen piiriin. Palkkatukitöiden sisäpiiriin.

Äänellä puhelimessa ei tosin ollut tarjota minulle mitään työtä.

Mikä riittää?

Epärationaalinen itsekriittisyys ― seuralaisista epätoivotuimpia. Käy kylässä todella harvoin, mutta päätti nyt pistäytyä luonani.

Istahtaa hartioilleni ja aloittaa monologinsa.

Haenko töitä tarpeeksi tehokkaasti? EN.
Lähestynkö työnantajia oikeilla tavoilla? EN.
Annanko itsestäni tarpeeksi vakuuttavan kuvan? EN.
Teenkö jo kaiken, ihan kaiken, voitavani työnhaussa? EN.
Riittääkö panostukseni työnhaussa? ILMISELVÄSTI EI.

HUONO TYÖNHAKIJA.

Se päättää kaikkitietävän monologinsa ja tarkastelee juuri aikaansaamaansa epätoivoa ja epävarmuutta tyytyväisenä. Hyvää työtä.

Epärationaalinen itsekriittisyys toimii vikkelästi. Ryntää ilmoittamatta paikalle, rähisee hetken ja livahtaa sitten tiehensä. Heitän epätoivon ja epävarmuuden sen perään. Minä en tarvitse niitä.

Epärationaalisen itsekriittisyyden vierailut muistuttavat, että tärkeintä on olla itselleen armollinen.

Vinkkejä, vinkkejä, vinkkejä

Tässä talouselämän artikkelissa listattiin muutama päivityssuositus koskien työnhakua. Vanhojen työnhakuvinkkien tilalle suositellut uudet työnhakuvinkit eivät olleet maata järisyttäviä, mutta ihan kelpo vinkkejä kuitenkin. Erityisesti pidin hakemuksen perään soittamista koskevasta vinkistä.

Aloin miettiä, miten mainiota olisi, jos samalla periaatteella kirjoitettaisiin artikkeli työnantajille. Innostuin ideasta niin, että päätin kirjoittaa itse! Luvassa on härskiä olettamuksilla pelaamista, mutta julkista keskustelua seuraillessani uskaltaisin väittää, että en ehkä kävele siihen kaikista tiheimpään ja hoitamattomimpaan metsään vastineeni kanssa.


Työnantaja, älä astu vanhaan miinaan - Nämä työntekijän valinnan vinkit kaipaavat jo päivityksen

Vanha vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita/CV:tä sen mukaisesti, miten yhtenäisesti ja loogisesti etenevä jatkumo heidän työ- ja koulutushistoriansa on, sillä aukoton ansioluettelo ja CV viestivät siitä, että kyseinen työnhakija on motivoitunut ja osaava työntekijäehdokas. Jo muutamankin kuukauden mittainen aukko työhistoriassa kertoo jonkinlaisesta ongelmasta. Työnhakijaa koskevasta ongelmasta. Jos työtön on ollut työttömänä yli puoli vuotta, on hyvä hetki miettiä, miksi työnhakija ei ole kelvannut kenellekään. Vai onko ehkä niin, että työnhakija onkin vain laiska? Ei ole hakenut tarpeeksi ahkerasti töitä.

Uusi vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita ja CV:tä sen mukaisesti, että otat huomioon hyvin, hyvin hankalan työllisyystilanteen, etkä täten näe mahdollisesti isojakin aukkoja sisältäviä ansioluetteloita ja CV:tä lähettäneitä työnhakijoita ensisijaisesti epämotivoituneina, passiivisina ja kykenemättöminä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä. Pitkäaikaistyöttömyys kasvaa vauhdilla. Moni korkeakouluttautunutkin joutuu pitkäaikaistyöttömäksi suoraan tutkintopaperit käteensä saatuaan.


Vanha vinkki: Valitse haastatteluihin pääsijöiksi ne työnhakijat, jotka soittivat hakemuksen perään, sillä soittavat työnhakijat ovat motivoituneimpia ja aktiivisimpia työnhakijoita ja täten kykenevimpiä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.

Uusi vinkki: Valitse haastatteluihin ne työnhakijat, joiden koulutus- ja työhistoria sekä työhakemukset antavat sinulle varmuuden siitä, että haastattelisit juuri oikealla tavalla motivoituneet ja kykenevät työntekijäehdokkaat, jotka hakemuksensa perään soittamatta jättämisestä huolimatta olisivat kykeneviä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.


Vanha vinkki: Palkkaa tehtävään työpaikkaa vaihtava työnhakija, sillä työpaikkaa vaihtava työnhakija on aina motivoituneempi ja kykenevämpi kuin työtön työnhakija.

Uusi vinkki: Älä jaottele työnhakijoita työttömiin ja työpaikan vaihtajiin. Mikä edes saa sinut uskomaan, että työpaikan vaihtaja on motivoituneempi ja kykenevämpi työntekijäehdokas? Listaa syyt. Ja mieti sitten, miten juuri olet määritellyt Suomen puoli miljoonaa työtöntä käyttökelvottomiksi. 


Vanha vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työnhakija on aina uhka, ei mahdollisuus. Siispä älä erehdy valitsemaan mielestäsi liian kouluttautunutta työntekijäehdokasta. Liian kouluttautunut kun tylsistyy tehtävissä ja hakee ko-ko-a-jan koulutustasoaan ja erikoistumisalaansa vastaavaa työtä. Ei motivaatiota tai kunnianhimoa. Pelkkiä pakosuunnitelmia.

Uusi vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työntekijä saattaa olla merkittävä mahdollisuus! Mielestäsi liian kouluttautunut työnhakija on mitä todennäköisimmin hakenut tehtävään niinkin mullistavasta syystä, että tämä ehdokas on kiinnostunut tehtävästä ja pitää tehtävää mielenkiintoisena.


Vanha vinkki: Jos haet työntekijää matkailualalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Jos haet työntekijää ravintola- ja majoitusalalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Ja niin edelleen.

Uusi vinkki: Tarkastele työntekijäehdokasta tästä näkökulmasta: vaikka hän on opiskellut itselleen tutkinnon x, hän on kiinnostunut monesta muustakin asiasta tässä maailmassa. Toisin sanoen, kiinnostunut myös ilmoittamastasi työtehtävästä, vaikkei tehtävä lainkaan sivuaisi hänen erikoistumisalaansa. Ajatella!
Vaikka hänen koulutuksensa ei liippaisi läheltäkään ilmoittamaasi vapaata työtehtävää, katso nyt edes, jos hakija olisi työskennellyt ilmoittamasi työtehtävän kaltaisissa tehtävissä aikaisemminkin. Jos on, ja hän nyt hakee sinun palvelukseesi, on hän mitä todennäköisimmin kiinnostunut ja innostunut työskentelemään tehtävässä. Ja vaikka koulun penkillä istuen saaduilla papereilla hänellä ei ole osoittamaan osaamistaan, hänen aikaisempi työkokemuksensa on kuitenkin osoitus tehtävää koskevasta osaamisesta.


Vanha vinkki: Eniten painoarvoa on niin sanotulla oikealla palkkatyöllä. Työharjoittelu, vaikka työtä onkin, on kuitenkin... no, harjoittelu. Ja vapaaehtoistyö... se on semmoista... no, semmoista harrastelua.

Uusi vinkki: Työharjoittelu on työtä. Vapaaehtoistyökin on työtä. Vaikka vapaaehtoistyö ei ole ehkä yhtä raskasta ja vaativaa kuin tämän päivän palkkatyö, ei vapaaehtoistyötä tulisi kuitenkaan väheksyä. Älä vähättele työharjoittelun ja vapaaehtoistyön painoarvoa työnhakijan motivaatiota, ahkeruutta ja kyvykkyyttä arvioidessasi.

Mä en tiedä mitään mä en tiedä mitään!

Edessämme kahvit ja valtavat kakkupalat ja seurustelupaikkanamme pienikokoisuudessaan kotoisa kahvila. Pöydän ympärillä mahtavia opiskelukavereitani, joiden kanssa tunnen olevani hämmentävällä tavalla turvassa. Turvassa selittämiseltä ja vakuuttelulta. Turvassa tietämättömyydestä kumpuavalta kritiikiltä ja kyseenalaistamiselta. Pienessä kuplassa, jossa yksikään pöydän ympärillä istujista ei äimistele kulmat koholla, että vieläkö olen työtön! Jossa kukaan ei latele tyhjänpäiväisiä kyllä-se-siitä -kannustuksia eikä neuvo hiomaan CV:tä miljoonatta kertaa.

Tässä pöydässä kritisoidaan, kiroillaan, ahdistutaan, tunnetaan toimettomuutta ja epätietoisuutta, mutta tiedetään, että yhden yksittäisen tahon syyttäminen on turhaa. Tässä pöydässä tiedetään, että työttömyyttä koskevien syy-seuraus-suhteiden eritteleminen on vain ajan haaskausta. Tässä pöydässä tiedetään, että elämä on meille epävarmuutta epävarmuuden perään. Että meille on normaalia olla tietämättä, missä olemme kuukaudenkaan päästä. Että meille on normaalia olla kykenemättömiä suunnittelemaan isoja asioita elämässämme. Sellaisia asioita, joita olisi vaivaton suunnitella, jos vain olisi vakituinen palkkatyö.

Mutta ennen kaikkea, tässä pöydässä myös innostutaan! Rakennellaan utopioita! Ideoidaan ja haaveillaan yhdessä! Pidetään kädestä, jos ei nyt ihan fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Kakkupalat pienenevät pieni haarukallinen kerrallaan. Kahvikuppien pohjia koristavat lopulta ruskeat hevosenkengät. Villit ideat, käsien levittelyt ja heilautukset, vilpittömät ja kyynisetkin hymyt ja remakka nauru vuorottelevat pöydän ympärillä. Tässä pöydässä on hyvä olla.

Tässä pöydässä päätetään ties monennen kerran perustaa yhdessä yritys. Yksi kaveri hoitaisi oikeudellisia asioita, toinen olisi kaikkeen taipuva handyman, minun hommani olisi järjestellä ja hoitaa kansainvälisiä suhteita ja neljännellekin keksittäisiin oiva ympäristökysymyksiin keskittyvä rooli meidän tietenkin raketin lailla menestykseen ponkaisevaan yritykseen! Ai minkälaiseen yritykseen? No sitä emme tiedä mekään! Tässä pöydässä innostutaan uudelleenkouluttautumisesta. Ideoidaan toisiamme erilaisiin, pähkähulluihinkin ammatteihin. Keskustelu on irtonaisia huudahduksia ja hihkaisuja. Ei vakavaa pohdiskelua ja neuvojen ja vinkkien jakoa. Sillä tässä pöydässä tiedetään, että me kaikki teemme jo parhaamme.

Työn saamisen merkitys

Odottaessani malttamattomana (ja näin ollen venyttäessäni ajan kulun tuntua järjettömyyksiin) työnantajan viimeistä ilmoitusta rekrytointiprosessin osalta olen miettinyt mitä palkkatyön saaminen merkitsisi minulle nyt. Tämä on taas näitä minulla-on-liikaa-aikaa-ajatella -juttuja.

Rekrytointiprosessissa eteenpäin pääsemisestä ilmoittaneen viestin aikana 11 kuukautta työttömämä olleelle ja nollassa haastattelussa käyneelle jo pelkkä rekrytointiprosessin seuraavalle tasolle pääsy on ollut merkityksellinen asia. Jo se on antanut minulle työnhakija-itsetunnon kannalta merkityksellisen tunteen siitä, että minuun uskotaan edes jonkin verran ja että minulla on yhä jotain arvoa työmarkkinoilla.

Työnhakija-minä oli ollut tuuliajolla jo pitkään siitä huolimatta, että olen tiedostanut suomalaisten työmarkkinoiden peräti kaoottisen tilan. Ja samanaikaisesti juurikin kaoottisen työmarkkinatilanteen vuoksi olen valtavan iloinen, että olen erottunut vakuuttavana ja uskottavana työnhakijaehdokkaana valtavasta massasta. Suuri asia tämän päivän työnhakija-minälle!

Palkkatyöpaikan saaminen merkitsisi ennen kaikkea sitä, että tuntisin pitkän ajan jälkeen jonkun ihan todella uskovan ja luottavan minuun työntekijänä. Tuntisin palkkatyötä tarjoavan työnantajan näkevän minut merkittävänä mahdollisuutena ja voimavarana. Ei mikään itsestäänselvä juttu tänä päivänä.

Kestävyyslaji

Täällä kirjoitettiin jokin aika sitten kahdesta työnhaun tavasta, joista toista kirjoittaja kuvasi osuvasti kestävyyslajina. Hymyilin mielikuvalle. Tunnistin itseni kestävyyslajiksi luokiteltavan työnhaun harrastajana.

Mutta huh, sitten katsoin tämän päivän työnhakua tarkastelleen Silminnäkijä-dokumentin ja huomasin vasta lämmitteleväni. 5000 hakemusta viidessä vuodessa???

Kestävyyslaji, josta ei ole iloa kenellekään.

Tarkoituksellista kohtaantomattomuutta

Meillä täällä opetetaan, että Suomessa on todella tasokas koulutusjärjestelmä. Elätte kuin paratiisissa, mitä tulee koulutukseen, ylisti saksalainen kaverini.

Totta totta. Ja sitten tulevat talous- ja työllisyyspolitiikka ja lyövät koulutuspolitiikkaa avokämmenellä.