Hyväksymisiä

Olo on ollu jo jonkin aikaa kevyempi ja huolettomampi. Uskaltaisin väittää läpikäyneeni kaikki kriisinkäsittelyvaiheet. Nyt kun pahin on jo ohi (kop kop), pystyn tarkastelemaan uudesta näkökulmasta tätä henkilökohtaista työttömyystaistoani. Kierolla tavalla ihan hymyilyttää katsoa taaksepäin, sillä esimerkiksi itse kaivamani vallihauta itsesäälin ja omien ajatusmallieni välille olikin keinotekoinen puolustusmekanismi: vaikka mikä olisi, itsesääli ei minua vie! Veipäs vain. Ja hetken aikaa kyyti oli kovaa: voi minua kurjaa ihmisolentoa! Itsesääli taisi olla pakollinen osa tätä prosessia. Tunteiden kirjo on ollut leveä ja tapa selvitellä tunteita myös.

Pohjaa kohti vääjäämättömästi aaltoillut mielialani saavutti pohjan viime vuoden lopulla. Henkiset voimat olivat todella vähissä. Niin vähissä, että jos sängystäni oli jo tullut työttömyyden pitkittyessä tutumpi ajanviettopaikka niinä päivinä, kun minulla ei ollut sovittua sosialisointia tai muita aktiviteetteja, nyt saatoin tietoisesti valita ennemmin sängyn kuin kaverin kanssa kahville menon. Tiesin toki kokoajan, että näin toimien oloni vain huonontuisi entisestään. Tiesin, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen vain pahentaisi tilannetta entisestään. Tiesin, miten itselleni vahingollisesti toimin, mutta olin yksinkertaisesti henkisesti niin sippi, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen tuntui vievän vähiten energiaa.

Sitten vuosi vaihtui. Juhlistaessani uuttavuotta rakettien, skumppapullojen ja uudenvuoden toivotusten ympäröimänä päätin ensimmäistä kertaa, hiljaa mielessäni, että niin pitkälle kuin se olisi minusta itsestäni kiinni, uusi vuosi toisi minulle jotain uutta. Ensimmäistä kertaa tein päätöksen uuden vuoden tuomasta uudesta ajasta. Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin aloin suunnitella. Katsoa eteenpäin. Kaavailla ja hahmotella. Panostaa jälleen sosialisointiin ja aktivoitumiseen. Mieliala alkoi kohota hitaasti, mutta onnekseni varmasti. Jos aikaisemmin huono olo vei mukanaan, nyt parempi olo teki samoin: hyvää päivää seurasi toinen ja kolmas. Yhä pienemmät asiat alkoivat taas hymyilyttää ja ilahduttaa. Päivätkin pitenivät. Valoisan ajan pitenemisellä on varmasti ollut oma osansa mielialan kohoamisessa. Synkimmät ajat ovat siis monella tapaa takanapäin.

     Just a matter of perspective.

En voi rakentaa elämääni tavalla, jonka kuvittelin olevan mahdollinen minulle. Hajanaiset, lyhyen elämäni aikana ympäristön tarkkailun seurauksena muotoutuneet tiedostamattomat ja tietoiset odotukset eivät kohdanneet todellisuuden kanssa. Sitten kun minäkin olen iso, niin kyllä minäkin. Ei, ei näytä menevän tämän plikan elämän kässäri niin. Tämän tosiasian toistelu ei kuitenkaan helpota oloani. Oloni on helpottanut nyt, kun olen vihdoinkin saavuttanut sen pisteen, että olen hyväksynyt osani. Kaiken lisäksi, olisi tästä kässäristä voinut tulla paljon, paljon huonompikin.

En voi elää elämääni siltä pohjalta, että olisin palkkatöissä, mutta aion elää sen niin hyvin kuin palkkatyöttömänä pystyn. Kieltäydyin kuukausien ajan pitämästä tätä edes vaihtoehtona. Välitilan osittain keinotekoinen ylläpitäminen motivoi minua pyrkimään pois välitilasta. Tuupin itseäni eteenpäin. Ja voin huonosti. Elämä oli välitilaa monelta osin: en halunnut nähdä mitään pysyvänä, enkä näin ollen halunnut sitoutua asioihin ja ihmisiin ympärilläni siten kuin olisin tehnyt työssä ollessani. Työssä, joka toimisi jonkinlaisena ankkurina. Työssä, joka synnyttäisi raamit edes hetkelliselle pysyvyydelle ja vakaudelle. Mutta entä jos en koskaan löydä ankkurina pitämääni palkkatyötä? Pitäytyisinkö sitoutumattomuudessa lopun elämääni vain, koska jämerin ankkuri ei ehkä koskaan osuisi kohdalleni? No en.

Toki pidän työttömyyttä yhä välitilana, mutta näen sen nyt erilaisena välitilana. Koetin aluksi juosta eteenpäin pysyen kuitenkin tiukasti paikallani. Lopetin juoksemisen. Miksi juosta, kun ei kuitenkaan pääse eteenpäin? Turhaa. Parempi lopettaa paikallaan juokseminen ja keskittyä siihen, mitä ympärillä on. Tämän ajatuksen pohjalle rakentuvat suunnitelmat ja hahmotelmat ovat hiljalleen saaneet selkeämpiä muotoja ja elämä heiveröisiä suuntaviivoja. Nyt keskityn rakentamaan elämääni palkkatyöttömänä. Kyllä sekin on mahdollista. Ainakin vielä. Ei tämä elämä sellaista ole kuin odotin, mutta aina ei voi saada haluamaansa.

     I cannot build up my life.

     I'm going to build up my life with what I've got.

Kesken loppuvat tunnit

Sopii hyvin opiskelijalle! Hyvä työ lisäansioita haluavalle!

Työntekijöitä tarvitaan, muttei täydeksi päiväksi. Ei aina edes joka päiväksi. Ei välttämättä edes joka viikoksikaan.

Availen työpaikkailmoituksia yhä useammin vain sulkeakseni ne heti. Löydän itseni hämmästymästä yhä useammin siitä, miten moneen kokoaikaisena työnä pitämääni työhön tarvitaan työntekijää enää vain pariksi hassuksi tunniksi päivässä tai viikossa. En minä halua työskennellä 2-3 päivänä viikossa. En minä halua tehdä töitä 0-15 työtuntia viikossa.

Kyllä töitä tekevälle löytyy. Jep jep. 0-15 tunniksi viikossa. Hurraa!

Passien ja kurssien luvattu maa

Erilaisten passien ja todistusten olemassaolo on korostunut entisestään nyt hakiessani kesätöitä. Hygieniapassi, anniskelupassi, työturvallisuuskortti, terveystodistus, turvallisuusselvitys ja niin edelleen ja niin edelleen. Niin sanotusti joka paikassa vaadittavan hygieniapassin rinnalle on näyttänyt nousseen työturvallisuuskortti ja turvallisuusselvitystenkin perään kysellään enemmän kuin olisin odottanut.

Olen hakenut nyt samankaltaisia kesätöitä, joiden parissa olen työskennellyt ulkomailla. Muissa maissa passeja ja todistuksia ei ole vaadittu, mutta oi täällä Suomessa sitten vaaditaan muidenkin maiden edestä. Lähetän hakemuksia joka tapauksessa, ilman vaadittuja todistuksia ja passeja. Korostaen, että olen jo työskennellyt vastaavissa tehtävissä. Se tosin taitaa olla turhaa. Miksi työnantaja ottaisi passittoman ja maksaisi passin suorituksen, kun ovista ja ikkunoista tunkee passillisiakin.

Kehittymättömät

Ystäväni kertoi työpaikallaan käynnissä olevasta rekrytointiprosessista ja sen hankaluuksista. Julkisessa haussa olevaan paikkaan on tullut pääosin keski-iän ylittäneiden henkilöiden työhakemuksia, ja jo haastattelujen alkumetrit ovat ystäväni mukaan osoittaneet, että nuo pitkälläkin työkokemuksella varustetut työnhakijat saattavat olla auttamattomasti kehityksen kelkasta tipahtaneita, vaikka olisivat työskennelleet ilmoitettua työpaikkaa vastaavissa tehtävissä. Ystäväni huokaisi, että ei heidän työpaikallaan ole aikaa alkaa perehdyttää vähänkään alan kehityksestä tipahtaneita. Rekrytointiprosessia venytetään niin kauan kunnes työnhakijoista löytyy henkilö, jonka työhön perehdyttäminen sisältää lähinnä työkavereiden esittelyn.

Kuunnellessani ystäväni huokailuja siitä, miten tiedoiltaan ja taidoiltaan fossiilimaisia työnhakijat ovat hänen mukaansa olleet en voinut olla miettimättä, miten minuakin, nuorta aikuista, saatetaan jo katsoa ennemminkin vierastaen kuin tiedoistani ja taidoistani kiinnostuen. Enhän minä, viittä vaille pitkäaikaistyötön voi osata tehdä töitä.

Onnettomat väliinputoajat; vierastetut työmarkkinoille pyrkijät, joiden työhön perehdyttäminen nähdään niin työläänä, että heidät jätetään mielummin jatkamaan töiden etsintää.

Vaalivalinnat

Kohta taas voin piirtää ison numeron ympyrän sisälle. Olen äänestänyt äänioikeutettunaoloaikanani lähes kaikissa vaaleissa. Kerran myös ulkomailta käsin suurlähetystössä. Oi kuulkaa presidenttiehdokkaan numeron piirtäminen ulkomaisen suurlähetystön äänestyskopissa tuntui suurelta. Kuin se minun yksi ääni olisi paljon enemmän kuin yksi ääni, tulihan se kuitenkin ihan ulkomailta asti. Heh.

Politiikkaa seuratessa olen ollut kiinnostunut aina erityisesti siitä, miten eri puolueiden linjat konkretisoituvat puolueiden ohjelmissa ja puheissa. Nimenomaan puheissa, ei teoissa. Sillä ne teot, no... puheet nyt ovat vain paljon mielenkiintoisempia seurata, sillä niissä ei tietenkään tarvitse kohdata todellisuutta.

200 000 uutta työpaikkaa seuraavien kymmenen vuoden aikana? Kahden prosentin vuotuista kasvua? Suomi on täynnä loistoa ja menestystä jos vain sanoo niin.

Suomi sukeltaa, mutta puolueilla on onneksi ihmelääke ja supervoimat nostaa sukeltava Suomi takaisin pinnalle. Heti vaalien jälkeen! Työttömyys kasvaa ja sosiaaliset ongelmat lisääntyvät, mutta puolueilla on onneksi ihmelääke ja supervoimat, joiden avulla rakentaa puitteita, joiden ansiosta sitten Suomen asukkaat pysyvät jaloillaan ja voivat rakentaa omaa elämäänsä. Heti vaalien jälkeen.

Eduskuntavaalit tulevat ja menevät ja loistava ja upea Suomi täynnä menestystarinoita ja onnea jää jälleen kerran odottamaan seuraavia eduskuntavaaleja.

Soita

Tuumaillessani jokin aika sitten sosiaalisen median merkitystä työnhakukanavana keskustelu kommenttiboksissa levittäytyi koskemaan soittamisen osuutta työhaastatteluun pääsemisen avittajana. Kerroin soittokertojeni mahtuvan yhden käden sormille. Onnistuneiden, oikealle henkilölle johtaneiden soittokertojen.

Myönnän säästeleväni luuriin tarttumista, koska en vain piru vieköön osaa soittaa ilman oikeaa asiaa. Olen soittanut/koettanut soittaa aina ennen hakemuksen lähettämistä, sillä yhteyden ottaminen näin päin tuntuu luontevammalta. Jos minulla ei ole kysyttävää työtehtävästä tai muustakaan, en osaa soittaa hakemukseni perään, kuten joka tuutista huudetaan. On tärkeää soittaa hakemuksen perään!

Vai onko? Miten oleellisesti mahdollisuudet edetä rekrytointoprosessin seuraavalle tasolle lisääntyvät minun soittaessani kymmenien tai jopa satojen hakijoiden tavoin hakemukseni perään? Tarkkaillessani kavereideni ja muiden tuttujen työnhaun edistymistä voisin heittää ilmoille villin veikkauksen, että soittaminen on tänä päivänä yhtä tehokas keino kuin soittamatta jättäminen.

Sen lisäksi, että tartun itse vastentahtoisesti luuriin, tuntuu työnantajillakin paikoin esiintyvän vastentahtoisuutta koskien työmahdollisuuksien läpikäymistä puhelimitse. Olen jumittunut pari kertaa yrityksen puhelinvaihteeseen äänen puhelimessa kertoessa, ettei työtiedusteluihin enää lainkaan vastata ja löydän silloin tällöin jo kotisivuilta tiedon, ettei työtiedusteluja koskevia puheluita oteta vastaan. Ne kerrat, kun olen päässyt juttelemaan puhelimitse rekrytoinnista vastaavalle henkilölle, eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään puhelun "positiivisesta pöhinästä" (mikä ärsyttävä tapa kuvata liian montaa asiaa näinä päivinä) huolimatta.

Olen tarjonnut työnantajille mahdollisuutta kiinnostua minusta muilla tavoilla kuin soittamalla hakemukseni perään. Sähköposteista ja sähköisistä hakemuksista löytyvät hakemuksen ja cv:n lisäksi linkit niin erilaisiin nettiprofiileihini kuin myös esittelyvideooni. Omaa erikoistumistani ja osaamistani parhaiten vastaaviin paikkoihin olen sitten koettanut soittaa/soittanut ennen hakemuksen lähettämistä. Hienoa, me pidetään sinut mielessä ja laitetaan sun hakemuksesi korvan taakse!

Niinhän ne sanoo.

Opiskeluvalinnoista

Jos pääsisin puhumaan viisaita nyt tulevaisuuden opintoja hahmottelevalle nuorelle, painottaisin tekemään valintoja ennemminkin tunteiden kuin järjen pohjalta. Sillä järki näyttää olevan vähäpätöisin tekijä tämänhetkisten työmarkkinoiden kehittymisessä.

Tulevaisuudesta messuaisin vain sen verran, että ainakaan tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia silmällä pitäen ei kannattaisi alaansa valita. Kieltäisin laskelmoinnin. Kieltäisin hylkäämään kiinnostavimpia ja innostavimpia aloja sen vuoksi, että nuori pelkäisi, ettei työllistyisi.

Kehottaisin opiskelemaan juuri niin pitkälle kuin mielenkiinto ja energia riittäisi. Painostaisin suorastaan. Niin kauan kuin tässä maassa on mahdollista opiskella ja kouluttautua ilmaiseksi, tulisi systeemistä ottaa kaikki irti. Pelottaako leimautuminen ylikouluttautuneeksi? Pelko pois, sillä se miten vähän tai paljon itseään kouluttaa ei suoraan korreloi työllistymismahdollisuuksien kanssa. Ja mitä edes tarkoittaa ylikouluttautuminen? Pffffhh...

Kehottaisin varautumaan siihen, ettei nuori mahdollisesti koskaan saa työpaikkaa ainakaan sen perusteella, mitä hän on opiskellut, ja juuri tästä syystä toistaisin ties monennen kerran, että oletetut työllistymismahdollisuudet eivät saisi vaikuttaa opiskelualavalintoihin. Sillä tällä hetkellä, tässä yhteiskunnassa, tässä talousjärjestelmässä lähes mikään alavalinta itsessään ei näytä takaavan vakaata palkkatyöpaikkaa.

En kirjoita tätä tekstiä katkerana, sillä oman opiskelualan valitsemisessa kuljin onneksi tunteet edellä vaikkakin myös järkeä kädestä kiinni pitäen. Uskon useimpien toimivankin juuri näin, mutta tunnen/tiedän myös aivan liian ison joukon ihmisiä, jotka ovat valinneet opiskelualansa vain sen mukaan, miten varmasti alan uskotaan työllistävän. Valitaan ihan okei opiskeluala, jotta voisi sitten tehdä ihan okei työtä. Ja sitten hups vain, ala ei enää työllistäkään! Kieroutuneimmillaan tilanne on se, että työvoimasta on joillakin aloilla krooninen pula, mutta niin on myös palkanmaksajista.

Kirjoitan tätä tekstiä huomattuani, että tänä päivänä opiskelujen lopussa ei läheskään aina seiso kiitos. Valitsee opintonsa sitten niin tai näin, kiitos seisoo tyystin muualla.

Työnhakijan profiili

Peruskouluajoilta on jäänyt mieleen muutamia aikuisten listaamia neuvoja koskien ulkonäköä ja työn hakemista.

Tatuoinnit. Ei ei, ehdoton ei. Tatuoitu ei saa töitä. Etenkään, jos tatuointi on näkyvässä paikassa.

Lävistykset. Sama työnsaantia uhkaava tekijä kuin tatuoinnitkin. Ja vaikka lävistyksistä luopuisi, reiät jäisivät. Ikävää ja leimaavaa.

Rastat. Et voi olla kunnollinen työntekijä, jos sinulla on rastat. Epäluottamusta herättävät rastat. Epähygieenisyys ja kaikki! Leima otsaan siis niistäkin.

Väärä meikki, vääränlaiset vaatteet, väärä se ja väärä tuo.

Eläkepommivouhotuksen lomassa meille lapsille uskoteltiin, että edellä mainitut ulkonäkötekijät ovat ne merkittävimmät työnsaannin estävät tekijät nyt ja tulevaisuudessa. Näyttäessäsi neutraalilta kuin vesi työpaikka on mitä todennäköisimmin sinun. Simple!

En tiedä, mitä työnsaantiin vaikuttavia tekijöitä nuorille näinä päivinä korostetaan, mutta jos itse pääsisin puhumaan viisaita juuri nyt työntekonsa ensiaskelia ottavalle teinille, messuaisin ennen kaikkea verkostoitumisesta. Näytät sitten siltä tai tältä, merkittävin työnsaantia estävä tekijä on suhteettomuus. Tai huono arpaonni.