Pohjaa kohti vääjäämättömästi aaltoillut mielialani saavutti pohjan viime vuoden lopulla. Henkiset voimat olivat todella vähissä. Niin vähissä, että jos sängystäni oli jo tullut työttömyyden pitkittyessä tutumpi ajanviettopaikka niinä päivinä, kun minulla ei ollut sovittua sosialisointia tai muita aktiviteetteja, nyt saatoin tietoisesti valita ennemmin sängyn kuin kaverin kanssa kahville menon. Tiesin toki kokoajan, että näin toimien oloni vain huonontuisi entisestään. Tiesin, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen vain pahentaisi tilannetta entisestään. Tiesin, miten itselleni vahingollisesti toimin, mutta olin yksinkertaisesti henkisesti niin sippi, että itseen käpertyminen ja piiloon vetäytyminen tuntui vievän vähiten energiaa.
Sitten vuosi vaihtui. Juhlistaessani uuttavuotta rakettien, skumppapullojen ja uudenvuoden toivotusten ympäröimänä päätin ensimmäistä kertaa, hiljaa mielessäni, että niin pitkälle kuin se olisi minusta itsestäni kiinni, uusi vuosi toisi minulle jotain uutta. Ensimmäistä kertaa tein päätöksen uuden vuoden tuomasta uudesta ajasta. Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin aloin suunnitella. Katsoa eteenpäin. Kaavailla ja hahmotella. Panostaa jälleen sosialisointiin ja aktivoitumiseen. Mieliala alkoi kohota hitaasti, mutta onnekseni varmasti. Jos aikaisemmin huono olo vei mukanaan, nyt parempi olo teki samoin: hyvää päivää seurasi toinen ja kolmas. Yhä pienemmät asiat alkoivat taas hymyilyttää ja ilahduttaa. Päivätkin pitenivät. Valoisan ajan pitenemisellä on varmasti ollut oma osansa mielialan kohoamisessa. Synkimmät ajat ovat siis monella tapaa takanapäin.
Just a matter of perspective.
En voi rakentaa elämääni tavalla, jonka kuvittelin olevan mahdollinen minulle. Hajanaiset, lyhyen elämäni aikana ympäristön tarkkailun seurauksena muotoutuneet tiedostamattomat ja tietoiset odotukset eivät kohdanneet todellisuuden kanssa. Sitten kun minäkin olen iso, niin kyllä minäkin. Ei, ei näytä menevän tämän plikan elämän kässäri niin. Tämän tosiasian toistelu ei kuitenkaan helpota oloani. Oloni on helpottanut nyt, kun olen vihdoinkin saavuttanut sen pisteen, että olen hyväksynyt osani. Kaiken lisäksi, olisi tästä kässäristä voinut tulla paljon, paljon huonompikin.
En voi elää elämääni siltä pohjalta, että olisin palkkatöissä, mutta aion elää sen niin hyvin kuin palkkatyöttömänä pystyn. Kieltäydyin kuukausien ajan pitämästä tätä edes vaihtoehtona. Välitilan osittain keinotekoinen ylläpitäminen motivoi minua pyrkimään pois välitilasta. Tuupin itseäni eteenpäin. Ja voin huonosti. Elämä oli välitilaa monelta osin: en halunnut nähdä mitään pysyvänä, enkä näin ollen halunnut sitoutua asioihin ja ihmisiin ympärilläni siten kuin olisin tehnyt työssä ollessani. Työssä, joka toimisi jonkinlaisena ankkurina. Työssä, joka synnyttäisi raamit edes hetkelliselle pysyvyydelle ja vakaudelle. Mutta entä jos en koskaan löydä ankkurina pitämääni palkkatyötä? Pitäytyisinkö sitoutumattomuudessa lopun elämääni vain, koska jämerin ankkuri ei ehkä koskaan osuisi kohdalleni? No en.
Toki pidän työttömyyttä yhä välitilana, mutta näen sen nyt erilaisena välitilana. Koetin aluksi juosta eteenpäin pysyen kuitenkin tiukasti paikallani. Lopetin juoksemisen. Miksi juosta, kun ei kuitenkaan pääse eteenpäin? Turhaa. Parempi lopettaa paikallaan juokseminen ja keskittyä siihen, mitä ympärillä on. Tämän ajatuksen pohjalle rakentuvat suunnitelmat ja hahmotelmat ovat hiljalleen saaneet selkeämpiä muotoja ja elämä heiveröisiä suuntaviivoja. Nyt keskityn rakentamaan elämääni palkkatyöttömänä. Kyllä sekin on mahdollista. Ainakin vielä. Ei tämä elämä sellaista ole kuin odotin, mutta aina ei voi saada haluamaansa.
I'm going to build up my life with what I've got.
Hyvä oivallus. Olen tosi iloinen puolestasi. Juuri näin pitää asiaan suhtautua. Itse olen käynyt läpi samat kuviot ja ajatukset ja vaiheet. Elämän käsikirjoitus ei tosiaan toteutunut, kuten luulin, mutta silti aion elää niin hyvin kuin osaan tässäkin elämänvaiheessa.
VastaaPoistaKunpa jokainen työttömäksi tahtomattaan joutunut onnistuisi lopulta löytämään rauhan ja tasapainon. Erilaiset yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset tekijät toki voivat vaikeuttaa kovastikin elämäntilanteen hyväksymistä, mutta ulkoisten vaikuttimien kautta tilannettaan tarkastellessa työttömän olisi hyvä muistaa, että kukaan ei kuitenkaan lopulta tule ojentamaan mitalia työttömälle tämän suorittamasta itsensä piiskaamisesta.
PoistaJotenkin odotin loppuun:" ja sitten heräsin ja pyyhin kuolan suupielestä ja huomasin kaiken olleen vain unta, niin suloista unta, kuinka sen toivoisinkaan olevan totta..."
VastaaPoistaTodella hieno juttu, että olet päässyt käymään läpi nuo vaiheet. Minä kuvittelin käyneeni nuo läpi ja jossain vaiheessa vihasta ja masennuksesta tuli kolikon vastapuolet, jotka vuorottelevat ainiaan.
Sanotaan, että avaimet muutokseen on omissa käsissäsi. Jotenkin tuntuu ettei tässä ole vielä päässyt vihasta eroon. Pitäisi varmaan saada työpaikka ja kieltäytyä sen vastaanottamisesta, jotta tavallaan saa itse vallan hyljätä yhteiskunta kun yhteiskunta on niin pitkään hyljännyt minut. Kieroa, eikö vain? Ihmismieli toimii arvaamattomasti.
On ikävä kuulla, että jäljelle ovat jääneet masennus ja viha.
PoistaAjatusmallisi toden totta kuulostaa kierolta. Mihin perimmiltään pohjautuu ajatus siitä, että tunnet yhteiskunnan hylänneen sinut? Ottaako yhteiskunta sinut takaisin huomaansa saadessasi palkkatyötä?
Ajatukseni pohjautuu siihen, että on 1000+ kertaa saanut kuulla ettei valinta kohdistunut minuun. Kyllä vähemmälläkin käy selväksi ettei joukkue kaipaa minua kun kapteenit pelaajia valitessaan jättävät minut viimeiseksi ja kentälle en pääse edes vähäpätöiseen tehtävään vaan saan koko matsin istua vaihtopenkillä, noin kuvainnollisesti kerrottuna.
PoistaJos pääsisin työelämään niin en usko, että itse kokisin enää olevani yhteiskunnan huomassa. Koen enemmänkin olevani kuten viemärinaukaisija. Monelle suorastaan tuntematon olio ja näkymätön, kunnes tilanne on niin paha, että on kutsuttava joku tekemään homman kun kukaan muu ei suostu sitä tekemään. Homman hoiduttua katoan varjoihin ja olemassaoloni unohdettaisiin jälleen.
Kaipa tuosta jotain kieroa tyydytystä saisi kun edes kerran saisi antaa samaa kohtelua takaisin niille, jotka minua ovat vuosia näin kohdelleet. Vaikka se Gandhi sanoi jotain sen suuntaista, että "silmä silmästä niin maailma on täynnä sokeita". Joskus vain tuntee niin kovaa vihaa, ettei tarvitse ihmetellä, miksi ihmiset liittyvät ääri-liikkeisiin. Yhteiskunta on antanut lupauksia, että tee asiat näin niin pääset paratiisiin ja kun olet nuo tehtävät suorittanut niin se kertookin ettet ollut huomannut lukea sitä pientä printtiä, jossa mainitaan ettei yhteiskunta ole vastuussa lupauksistaan ja huomaat uurastaneesi aivan turhaan.
Olen kokenut kirjavan joukon kielteisiä tunteita uusien ja taas uusien kieltävien kiitosten johdosta, mutta en osaisi kuitenkaan ottaa pelin ulkopuolelle jäämistä henkilökohtaisena, jonkin tahon aktiivisesti toteuttamana hylkäämisenä. Ei yhteiskunta minua voi hylätä. Minä olen erilainen osanen yhteiskuntaa nyt, mutta en yhteiskunnan hylkäämä.
PoistaLuulin opiskellessani ja töitä tehdessäni kulkevani nousujohteisesti eteenpäin. En koskaan kuvitellut, että työn ja opiskelun kautta rakentamani osa yhteiskunnassa ottaisi näin pahasti takapakkia, mutta en kuitenkaan osaa katkeroitua, enkä syyttää yhteiskuntaa itseään lupausten rikkomisesta ja vastuun pakoilusta. Toki minua on suututtanut ja turhauttanut, että kaikki tekemäni on nyt kuin poispyyhittyä, mutta syyttäisinkö onnettomuudestani kokonaista yhteiskuntaa? En ole (vielä) löytänyt aihetta sille.
Todella hienoa ettet ole katkeroitunut. Itse tiedän sen erittäin vahingolliseksi ja täysin turhaksi tunteeksi, mutta inhimillisenä en vain pysty unohtamaan tunnetta ja menemään eteenpäin. Kovasti sitä olen yrittänyt, mutta aina se vain jostain yllättää minut ja saa niskalenkin. Voi tietysti olla, että kahdeksan vuotta työttömyyttä+1,5v työkkärin kursseja ovat suistaneet pois tasapainosta...
PoistaOlin laman yhteydessä kuusi vuotta työtön (välillä lyhyitä jaksoja pätkätöissä) ja sen jälkeen yhdeksän vuotta työsuhteessa. Työttömyys jätti minuun kuitenkin pysyvät jäljet ja kaikkien noiden yhdeksän vuoden aikana tunsin sisimmässäni edelleen olevani työtön. Sitten tulivat useat YT-kierrokset, jotka lopulta iskivät myös minuun. Työpaikka tai ei, tulen varmasti olemaan omissa ajatuksissani yhteiskunnan ulkopuolinen lopun elämääni. Tunnemaailmaani ei sävytä niinkään viha (toki se joskus kuohahtaa), vaan enemmän jatkuva pelko, voimattomuuden tunne ja ainainen alttius haavoittumiselle. Vihaisuus johtuu hyvin usein juuri pelosta.
VastaaPoista-Varjo vain
Kiitos kokemustesi ja ajatustesi jakamisesta.
PoistaTämä menee ehkä nyt sanajärjestysten ja sanamuotojen muodostamien vivahde-erojen tarkasteluksi, mutta näkisin tavassasi muotoilla yhteiskunnan ulkopuolisuuden merkittävimpänä tekijänä sanaparin "omat ajatukset". (Koin tarvetta tarttua tähän aikaisempien yhteiskunnan ulkopuolisuutta käsittelevien kommenttien jälkeen)
Sillä on merkittävä ero, tunteeko yhteiskunnan hylänneen vai tunteeko ajautuneensa ulkopuoliseksi. Syyttääkö yhteiskuntaa hylkäämisestä vai tunteeko olevansa ulkopuolinen. Korjaa, jos tulkitsin sanasi väärin, mutta itse löysin tuosta ehkäpä sen ytimen, jota en osannut itse sanoiksi kirjoittaa. Olen itsekin omissa ajatuksissani jostain ulkopuolinen ollessani työtön. En kuitenkaan tunne olevani kenenkään tai minkään tahon hylkäämä.