Sanattomuus

Päivän lukuvinkki: Vaalien välissä -keskusteluohjelmassa haastateltavana olleen Teemu Huhdan kirjoitus.

Teksti

Tauko

Olen päättänyt pitää taukoa töiden etsimisestä. Jokainen ei tuntuu tällä hetkellä niin musertavan pahalta, että en halua saada yhtään eitä lisää ainakaan hetkeen. En pysty nyt käsittelemään kieltäviä kiitoksia ilman kyynelten silmiin kihoamista. Minusta on tullut noin yleisestikin hirveä pillittäjä.

Olen jo jonkin aikaa lähetellyt työhakemuksia kuin itse itseäni tietoisesti satuttaen. Kuin joka kerran lähetä-painiketta painaessani osaisin odottaa, että kohta taas sattuu. Ja paljon.

Viimeinenkin napakymppi näyttää menneen jälleen jollekin toiselle. Hakuaika umpeutui, mutta sieltäpä ei tullut edes kieltävää kiitosta. Aihetta itkemiselle siinäkin.

Amerikkalaisen unelman kauppaamista?

Nimimerkki Työuralle twiittasi, että hakijoiden täydellisyys epäilyttää rekrytoijaa. Twiitin yhteydessä oli linkki oikotien juttuun.

Täytyy uskaltaa kehua itseään ja nostaa oikea viesti oikealle ostajalle esiin. Pitäisi vähän myydä, you know.

I know. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia kehua itseäni rehellisesti ja vilpittömästi. Rehellisyys maan perii ja niin edelleen. Mutta millä voin vakuuttaa viestin vastaanottajan, etten kehu itseäni katteettomasti niin monen muun työnhakijan sitä samalla harrastaessa?

Liian täydelliset ihmiset hakivat työpaikkaa. Kukaan ei erottunut tarpeeksi massasta. Kaikki olivat mukavia, nopeita, nokkelia, positiivisia ja hyvällä, nuorekkaalla asenteella varustettuja.

Juuri tästä syystä olen oikein laskelmoiden jättänyt jokaikisen itseäni suoraan kuvailevan adjektiivin pois hakemuksistani ja CV:stäni. Sen sijaan kerron kokonaisilla lauseilla, miten, miksi, minkä ansiosta ja missä tilanteissa olen tehnyt mitäkin. Kaikkien kaveri ja ahkera työntekijä -lässytyksiä en ole koskaan käyttänyt. Rekrytoijat saavat itse kehitellä minua kuvaavia adjektiiveja sellaisia kaivatessaan.

Ole ihminen. Meissä jokaisessa pitää olla hiukan säröjä joihin tarttua kiinni.

Niinpä! Ennen tuon ohjeen noudattaminen toimi kohdallani tuoden töitä, muttei enää.

Miksi?

Siinäpä taas pohdittavaa aivojen sattumiseen asti.

Oikaisu

Lukija kirjoitti tänään EDILEX-seikkailu -tekstiini, että "Edellä 7 §:n 4 ja 5 momentin soveltaminen edellyttää, että työssäkäyntialueen ulkopuolella olevaan työpaikkaan ei ole sopivaa työvoimaa saatavissa siltä työssäkäyntialueelta, jolla avoin työpaikka sijaitsee. (28.12.1990/1367)"

Minä olin väärässä! Ja sen myöntäminen tuntuu todella hyvältä! 

Tämä minulle uusi tieto (hätäinen kun olin, ja lopetin työttömyysturvalain lukemisen 7 pykälään) kuulostaa erityisen hyvältä juuri tällä hetkellä, sillä minulle on jälleen tarjottu CV-netin kautta silputtua siivoustyötä 600 kilometrin päästä. 

Ajattelemattomuus

Uudenmaan TE-toimiston virallinen visertäjä (kuvaus twitter-sivulta), hahmo nimeltään Työkkärin Molly-täti (vaikken kyseistä hahmoa seuraa, oli hänen viestinsä lyönyt tiensä omallekin etusivulleni) twiittasi tänään, että "Ole aktiivinen ja hae töitä rohkeasti! Kukaan ei hae sinua kotoa töihin eikä #työ‍paikkaa hakemalla ainakaan menetä mitään. #työnhaku"

Se ilme, kun näkee jotain vastenmielistä. Kiinni pysyvän suun ylähuuli nousee syventäen nenänpielistä laskeutuvia juonteita ja silmät siristyvät.

Ole aktiivinen ja hae töitä rohkeasti!

Oi, miten vallankumouksellinen neuvo! Millaistahan mahtaa Molly-tädin mukaan olla aktiivinen työn hakeminen? Minä olen hakenut aktiivisesti töitä 7 kuukautta. Kiinnostaisi tietää myös, miten Molly-täti määrittelee rohkean työnhaun. En minä ainakaan ole mikään nynny työnhakija ollut, mutta realiteetit käsittävä kuitenkin. En ole edelleenkään hakenut astronautiksi.

Kukaan ei hae sinua kotoa töihin ---

Kylläpä on Molly-täti nokkela! Ja terävä! Kerrassaan! Eivät ne työnantajat kuitenkaan hae minua kotoani töihin silloinkaan, kun otan heihin aktiivisesti ja rohkeasti yhteyttä.

--- eikä työpaikkaa hakemalla ainakaan menetä mitään.

Mitä minä juuri luin?

Minä olen menettänyt ja paljon.

Aika. Olen käyttänyt merkittävän määrän aikaani työpaikkojen etsimiseen ja työhakemusten kirjoittamiseen. Aikaa minulla toki on, mutta se ei tee tyhjäksi sitä, että koen yksinkertaisesti tuhlanneeni aivan liikaa aikaa työpaikan saamisen yrittämiseen, sillä en ole saanut mitään vastinetta tuolle ajalle.

Toivo. Tuhlatuista työnhakutunneista huolimatta en ole saanut yhtäkään osoitusta siitä, että minulla olisi toivoa. Olen menettänyt toivoni.

Usko. Usko palkkatyön saamiseen on näin ollen mennyt. Työnhausta on tullut jokin absurdi osa elämääni. Outo rutiini. Jotain, mitä minun on tehtävä, vaikka se ei johda mihinkään.

Kestokyky

Elämä on jatkuvaa aaltoliikettä ja se sinun kannattaa muistaa. Aallonpohja ei voi kestää loputtomiin. Työkaverini esitti kädellään aaltoliikettä minulle vuosien takaisessa kesätyöpaikassani. Elämä aaltoilee eteenpäin. Minun elämäni aaltoliike, no... aaltoliike on pysähtynyt. Sinne aallonpohjaan. Väreilee siellä.

Miten tämä pää kestäisi?

Toinen matalikko on luonani. Siinä se jo on, enkä minä mahda sille mitään!

Minulla oli hetken aikaa itse asiassa aika hyvä olo. Tilanteeseeni nähden hyvä olo. Niin sanotussa normaalissa elämässä, jollaiseksi en tällaista elämänvaihetta suostu määrittelemään, nyt hyväksi tuntemani, lähes kokonaisen kuukauden kestänyt olo ei olisi ollut hyvä olo alkuunkaan.

Kehittelen itselleni lähes tauotta jotain uutta mielekästä tekemistä, jotta vain keskittyisin johonkin muuhun kuin pääkoppani hajoamiseen. Kaikki se puuhailu vie ajatukset edes hetkellisesti pois väistämättömästä mieleni tasapainon hajoamisprosessista.

Peittää sen, muttei korjaa.

Tehokkain hajottaja on ajatusteni harhautuminen aina seuraavaa päivää pidemmälle. Ne hetket, kun ajattelen tulevaisuuttani. Ne ovat synkimpiä. Voin leipoa ja virkata kuolemaani asti, mutta onko se sitä, mitä elämältäni olen hakemassa? Hell no.

Toinen hajottaja on kieltäminen. Kieltäydyn pitämästä tällaista välitilaa oikeana elämänä. Koetan suojata itseäni tältä ikävältä vaiheelta elämässäni kieltämällä sen kuulumisen osaksi elämääni. Olen kuin pyrkinyt sulkemaan itse itseni ulos omasta elämästäni. Minäkö työtön? Höpsis, ehkä nyt, mutten ehkä enää huomenna! Positive, positive, positive! Hymyilen tieni ulos tästä railosta!

Mutta milloin välivaihe ei enää olekaan välivaihe? Milloin minun pitää hyväksyä, että kieltämäni elämänvaihe onkin ihan oikea ja pysyvä osa elämääni? Milloin väliaikaisesta tulee pysyvää? Milloin televisioruudulle pysähtynyt VHS-kasetin kuva on minun elämäni?

Katsomattomuus

Uusi kanava, uusi profiili, markkinoi markkinoi markkinoi!

Onhan sinulla profiili LinkedInissä? Entä facebookissa erillinen työnhakijaprofiili? Twiittaathan? Videoesittely? Kai laitat suorat linkit kaikkiin sivuihisi aina hakemuksen yhteyteen? Nyökyttelin ja pudistelin päätäni minua neuvoneelle henkilölle miettien samalla, miten valitettavan turhiksi olen kokenut nuo tähän asti käyttämäni kanavat. Niin turhiksi, etten aio enää luoda yhtäkään profiilia lisää.

LinkedIn ja Youtube näyttävät, monestiko sivujani on katsottu.

LinkedIn näyttää ainakin sivustolle kirjautuneiden henkilöiden profiilini katselut. Ainakaan ne harvakseltaan (kerran-pari kuukaudessa) profiiliini kurkkaavat henkilöt eivät ole niitä, joille olen sähköpostien mukana linkkejä lähetellyt.

Ja se minun esittelyvideoni. Nolla katselukertaa. Nol-la. 

Ei tarvitsisi kuin viedä hiiren osoitin päälle ja klikata!

Opettelua

Twitter, twitter... en osaa vielä olla oikein mitään mieltä.

Luotuani tilin tunsin kuin olisin astunut tyhjään pimeään huoneeseen. Huoneen ainoasta ikkunasta ulos kurkatessani (toisin sanoen etsiessäni en-edes-tiennyt-mitä eri hakusanoilla) näin valtavan määrän sinne tänne sinkoilevia ajatuksia ja huudahduksia. Tuohon sekamelskaan minäkin halusin huutelemaan ja ihmettelemään.

Ovea huoneessa ei ollut, sillä se olisi ollut liian helppo tie ulos tyhjästä huoneesta. Pitäisi kiivetä ikkunan kautta. Ensimmäinen twiitti oli juuri niin kömpelö kuin, no, ensimmäinen twiitti voi olla. Istuin ikkunalla jalkojani ulkopuolella heilutellen, hei kaikki täällä minä oon! Kattokaa!

Olisin halunnut mukaan tuohon huvipuistokarusellin lailla villisti huoneen ympärillä pyörivältä näyttävään virtaan, mutta housujeni kangas taisi jäädä kiinni johonkin ikkunanpielen huonosti naulattuun naulaan. Ensimmäinen twiittini risuaitoineen kaikkineen ei näkynyt missään muiden twiittien virrassa. Kyllä, toki tarkistin twiitattuani, mihin ääneni kantaisi. Höh, ei näyttänyt kantaneen mihinkään.

Katselin tuota edessäni humisevaa virtaa toimettomana ikkunalaudaltani. Olisi yritettävä uudestaan: heeeii minä täällä, minä ja suuret ajatukseni! Toinenkaan twiitti ei kantanut ikkunalautaa pidemmälle! Siinä minä koetin jakaa ajatuksiani virran vietäväksi, mutta ne jäivätkin vain omaan syliini.

Kysymys ikkunalaudalta kuuluukin: miksi twiitteihini vaikkapa lisäämäni #työttömyys-korostukset eivät kanna ääntäni tuonne #työttömyys-virtaan? (Vai enkö vain näe itse omia twiittejäni isommissa virroissa?) Mahtaako syy olla mobiililaitteella luodussa tilissä? Että klassisesti jokin meni vikaan?

No, vaikka olen ainakin siinä luulossa, etten ole päässyt vielä pois ikkunalaudalta, huomion hakeminen täällä blogin puolella sen sijaan auttoi. Virrasta ensimmäisenä pyrähti luokseni Työtön luuseri! Jos minut äkätään ikkunalaudalta istumasta, voin ihan mielelläni jatkaa jalkojeni heiluttelua siinä. Vaikka veikkaan, että takapuoleni puutuu ennen pitkää, ja sitten luovutan.

Muuten, tarkoitukseni ei ole ollut siirtyä blogin puolelta twitterin puolelle, vaikka twitteriä lähdinkin tutkiskelemaan. Perimmäisin tarkoitus on vain opetella jotain uutta. Miksi twiitata juuri tämän blogin kirjoittajana, eikä omana itsenäni? No, koska... vaikka toki kirjoitan blogia omana itsenäni, olen tämän blogin kautta kuitenkin ennen kaikkea työtön työnhakija. Ja minusta tuntuu, että minulla olisi ehkä eniten ajatuksia jaettavaksi juuri työttömänä työnhakijana. Koen työttömyydestä puhisemisen relevantimpana tällä tavoin nyt lyhyen hetken aiheeseen liittyvää blogia kirjoittaneena.

Twitter tulee ehkäpä täydentämään blogia, mutta ei missään tapauksessa viemään elinvoimaa blogilta. Blogissa jatkan nurinaani ja murinaani tavalliseen tapaan pitkän kaavan mukaan ja twitterissä sitten puhisen 140 merkin raameissa. Kunhan tässä aikani kuluksi tutkiskelen ja opettelen. Ja etsiskelen jälleen yhden uuden kanavan kautta töitä. #rekry näyttää lyhyen tutustumisen perusteella olevan varsin hyödyllinen työnhakijalle.

Pikkujoulut

Muutamakymmenpäinen opiskelijajoukkomme aloitti korkeakouluopinnot vuosien takaisena syksynä. Tuli toinen syksy. Kolmas ja neljäs. Viidentenä syksynä minä olin jo pois pelistä ja opiskelukaupungista. Tutkintopapereita on alkanut hiljalleen tipahdella muidenkin syleihin.

Ensimmäisestä syksystä lähtien vaihtelevan vahvasti yhtä pitänyt joukkomme alkaa levittäytyä maantieteellisesti yhä laajemmalle. Yhtä halutaan siitä huolimatta yhä pitää. Pikkujoulut! Mikä mainio syy koota joukot yhteen! Opiskelukaverini heitti suunnitelman ilmaan jo lokakuun alussa ja me muut otimme ehdotuksesta mielissämme kiinni.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Pikkujoulut meidän ison opiskelijaporukan kesken ovat olleet aina yksi vuoden kohokohdista. Parin viikon päästä mieleeni livahti toinen ajatus, että onkohan sittenkään niin mahtavaa. Hammasharja lopetti edestakaisen liikkeen ja aamurähmäiset silmäni katsoivat takaisin kylpyhuoneen peilistä.

Ne kaikki kysymykset ja päivittelyt ja harmittelut ja kummeksumiset ja neuvot. En minä jaksaisi.

Jos vain voisin, kieltäisin työttömyydestä puhumisen pikkujouluissamme. Pääasiassa siksi, että siitä puhuminen ja voivotteleminen ei ainakaan nosta tunnelmaa. Eikä auta minua tai ketään muutakaan saamaan työpaikkaa. Myös siksi, että nuo pikkujoulut voisivat olla minulle se hetki, kun voisin unohtaa oman elämäntilanteeni hetkeksi ja keskittyä ihan rehelliseen juhlimiseen ja opiskelukavereideni seurasta nauttimiseen.

Twitter

Ja niin vetäisen viivan jälleen uuden kohdan yli NOT-to-do -listallani. Kiitos hakemuksestasi. kuikuilee eksyneesti ympärilleen twitterissä.

Kiitoshakemuksestasi
@jobless_MariaKH

Epätoivottu epätoivoinen

Älä näytä olevasi epätoivoinen työnhakija!, sanovat.

Niin, kelpo neuvohan tuo on. Kukapa sitä nyt epätoivoisesta itsensä tyrkyttäjästä pitäisikään. Missään tilanteissa.

Mutta huh, miten minun siitä huolimatta tekisi mieleni kirjoittaa sähköpostikenttiin jo anelevia pyyntöjä. Olkaa niin kilttejä ja armollisia ja hyväntahtoisia, että kutsuisitte minut edes haastatteluun!

Miten kovasti olisin halunnut esittelyvideon kuvauspäivänä polvistua kameran edessä. Antakaa minulle mahdollisuus päästä edes haastateltavaksi! Kiltit!

Jep jep, tuolla tavoin niitä töitä vasta irtoaisikin...

Työnantajat julistavat, etteivät halua palkata henkilöitä, jotka haluavat töihin siksi, etteivät halua olla työttömiä.

Epätoivottu työnhakija on se, joka koettaa päästä eroon työttömyydestään.

Matkustamattomuus

Onnellisen tietämättömänä siitä, miten köpelösti minun palkkatyöpaikan saamisessa kävisi, uskalsin keväällä väläyttää kanadalaiselle ystävälleni suunnitelmaani vierailla hänen luonaan vuoden 2015 aikana. Nyt on alkutalvi. Vuosi 2015 on jo nurkan takana.

Ollessani vielä keväällä optimistisen toiveikas pidin mahdollisuutta Kanadaan matkustamisesta täysin realistisena. Jos olisin saanut pysyvän palkkatyön jossain vaiheessa vuotta 2014, olisin jo ehtinyt ansaita lomapäiviä niin, että olisin voinut ainakin teoriassa matkustaa ystäväni luokse.

Optimistinen toiveikkuus on jo vaihtunut pessimistiseen toivottomuuteen.
...tut minä ikinä mihinkään Kanadaan pysty matkustamaan. Tai muuallekaan.

Työttömän vapaaehtoistyö

Löysin pitkästä aikaa työpaikkailmoituksen, jossa kuvailtu tehtävä vastasi täydellisen täydellisesti omaa osaamistani. Melkeinpä jo nähdessäni itseni tuossa työtehtävässä kirjoitin vaivatta mainion työhakemuksen. Tai siis lähes vaivatta.

Olen työskennellyt vapaaehtoisena eräässä organisaatiossa nyt muutaman kuukauden ajan. Vapaaehtoistyöt, joiden parissa olen puuhastellut, eivät ainoastaan liippaa nyt löytämäni työtehtävän läheltä vaan ovat oikeastaan samanlaista työskentelyä samojen asioiden parissa. Minä vain olen tehnyt niitä vapaaehtoisena.

Kirjoittaessani hakemukseeni ilmoitetun työtehtävän kaltaisesta vapaaehtoistyöskentelystäni minulle tuli viheliäinen olo. Kuin kertoisin työnantajalle tehneeni jotain oikeasti rangaistavaa. Olin jo poistamaisillani nuo vapaaehtoistyöskentelystä kertovat lauseet, mutta päätin ne kuitenkin jättää. Nuo lauseethan saattaisivat olla se viimeinen haastattelukutsua puoltava tekijä, tein minä viranomaisten silmissä sitten kuinka väärin tahansa!

Viranomaisten mielestä ihan kaikki vapaaehtoistyö ei ole hyväksyttävää. Vedotaan harmaaseen talouteen ja työmarkkinoiden vinoutumiseen ja vaikka mihin muuhun. (Yhdeksän euron päivät eivät onneksi vinouta työmarkkinoita...)

Mutta entä jos työtön haluaa
~ pitää itsensä aktiivisena?
~ luoda kontakteja ja verkostoitua?
~ pitää itsensä motivoituneena työntekoa kohtaan?

Muun muassa nämä asiat ovat juuri niitä, joista huudetaan koko viranomais- ja poliitikkokuoron täydeltä. Mutta mutta! Se ei ole kuitenkaan työtön, joka saa päättää omasta aktiivisuudesta, motivaatiosta ja verkostoitumisesta. Viranomaiset päättävät, miten työtön saa aktivoitua, motivoitua ja verkostoitua. Ja samalla kuitenkin manataan, että me työttömät olemme sängyssä tai sohvalla tai missä tahansa mukavan pehmeässä paikassa makaavia passiivisia ja yhteiskunnalle hyödyttömiä loisia.

Jo jonkinlaista stand up -komiikkaa edustava vitsi on vieläpä siinä, että toimiessasi työttömänä työnhakijana viranomaisten silmissä vääränlaisissa vapaaehtoistöissä teet väärin ja sinua torutaan katkaisemalla tuet, mutta ollessasi (palkallinen) työntekijä, ja touhutessasi vapaa-ajallasi tismalleen samoissa vapaaehtoistöissä olet esimerkillisen ahkera ja hyvä ihminen!

Paperilliset

Ja jälleen ovat akateemiset ja korkeakoulutetut työttömät olleet uutissivujen täytteenä. Että kun eivät ne nyt työllisty. Osaamistaan vastaaviin työtehtäviin ainakaan.

Nyt toistellaan kysymystä opiskelupaikkojen leikkaamisesta, jotta suoraan kortistoon valuminen vähenisi. Mutta auttaako aloituspaikkojen vähentäminen enää tässä tilanteessa työllistymistä? Olen melko varma siitä, että ei minun ainakaan.

Aloituspaikkakeskustelu on lähinnä hämmentänyt minua, mutta toki jokin aiheeseen liittyvässä keskustelussa on ärsyttänytkin. Kirkkainta punaista olen nähnyt lukiessani kommentteja, että no hei haloo luuliks joku, että niillä hienoilla titteleillä ja papereilla sais töitä?! Ei parit paperit töitä tuo!

En minä luullut sellaista.

En opiskellut maisterin tittelin saamista varten, vaan saadakseni töitä. En tittelillä, vaan osaamisellani. Tutkintopaperit eivät ole tehneet minusta sen etevämpää ihmistä, mutta tutkinnon sisältö on. Opiskelin yliopistossa, jotta voisin hyödyntää vuosien varrella kerryttämääni tietotaitoa opintojen jälkeisessä työelämässä.

En tietenkään odottanut minun tutkintonimikkeeni osoittavan minun osaavan jotain. Ei kai kukaan ole niin hölmö, että luulee näin olevan? Arvostelijoiden lisäksi siis.

Ei se päämäärä vaan se matka.

Kaiken näkijä

Hei, he etsivät nyt tällaista työntekijää! Mutta sen ilmoituksen sinä oletkin jo varmasti nähnyt. 

Niin. Tottahan toki minä olen nähnyt ihan jokaikisen julkisen työpaikkailmoituksen, koska olen työtön. Mitä muutakaan tekisin kuin etsisin päivittäin käsiini kaikki avoimien työpaikkojen ilmoitukset. Ihan kaikki.

Kerran työtön, aina työtön?

Sanovat, että työtön työnhakija ei saa töitä, mutta työpaikan vaihtaja saa.

Ai?

Kunpa tuo olisi edes sataprosenttisen varma asia. Totuus. Voisin siinä tapauksessa lopettaa tämän palkkatyöpaikasta haaveilemisen nyt heti. Alkaa vihdoinkin luonnostella elämäni suuntaviivoja ilman palkkatyötä. (Toki pitäessäni mielessäni, että yhteiskunta rajoittaa jokaista hengenvetoani ja askeltani...)

Elämään suhtautuisi ihan uudella tavalla. Voisin ainakin itse luopua työtön-nimikkeestäni. Olisin taas ihan vain minä. Ihan vain Maria. Olisin tässä, eikä minulla olisi enää tarvetta päästä pois. Päästä eroon mistään. Päästä mukaan johonkin. Oppisin hyväksymään oma palkkatyöttömän osani tässä yhteiskunnassa. Ei tarvitsisi enää tavoitella jotain, mitä ei kuitenkaan saa.

Ei tarvitsisi enää selata yhtäkään työpaikkasivustoa. Ei tarvitsisi enää kirjoittaa yhtäkään työhakemusta. Ei tarvitsisi enää vastaanottaa yhtäkään ei-kiitosta. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, jos jonakin päivänä ei anna ajatustakaan työn hakemiselle. Ei tarvitsisi punnita omien kiinnostusten kohteiden parissa puuhailujen ja työnhaun välillä. Voisi keskittää ihan kaiken aikansa ja energiansa itseä kiinnostaviin asioihin tuntematta, että tuo muuhun kuin työnhakuun käytetty aika saattaisi viedä tilaisuuden työpaikan saamiselta.

Ei tarvitsisi enää nieleskellä kyyneleitä. Miettiä miten paljon erilaisia mahdollisuuksia täydempänä olevalta tulevaisuus näyttäisi, jos vain saisi palkkatöitä. Haaveilla palkkatyöpaikan mukana tulevista hyvistä asioista. Haaveilla siitä, mitä kaikkea tekisin ansaitsemillani rahoilla. Haaveilla siitä, miten olisin tämän yhteiskunnan hyödyllinen jäsen. Ja pelätä haaveilemasta päästyäni, etten voisi ehkä koskaan osallistua kotimaani hyväksi työskentelemiseen, enkä koskaan ansaitsisi rahaa haaveideni toteuttamiseen. Luopuisin nykyisistä suunnitelmistani ja haaveistani ja ottaisin uusia tilalle. Palkkatyöttömän suunnitelmia ja haaveita, jotka eivät vaadi rahaa. Ainakaan paljoa.

Mutta kun työttömänä olon johtaminen lopun ikää kestävään työttömyyteen ei ole varmaa! Siispä on vain jatkettava. Etsittävä, kirjoitettava, haettava, haaveiltava, petyttävä ja nieltävä kyyneleensä. Tietämättä, milloin tämä räpiköinti loppuu. Jos loppuu.