Sanovat, että työtön työnhakija ei saa töitä, mutta työpaikan vaihtaja saa.
Ai?
Kunpa tuo olisi edes sataprosenttisen varma asia. Totuus. Voisin siinä tapauksessa lopettaa tämän palkkatyöpaikasta haaveilemisen nyt heti. Alkaa vihdoinkin luonnostella elämäni suuntaviivoja ilman palkkatyötä. (Toki pitäessäni mielessäni, että yhteiskunta rajoittaa jokaista hengenvetoani ja askeltani...)
Elämään suhtautuisi ihan uudella tavalla. Voisin ainakin itse luopua työtön-nimikkeestäni. Olisin taas ihan vain minä. Ihan vain Maria. Olisin tässä, eikä minulla olisi enää tarvetta päästä pois. Päästä eroon mistään. Päästä mukaan johonkin. Oppisin hyväksymään oma palkkatyöttömän osani tässä yhteiskunnassa. Ei tarvitsisi enää tavoitella jotain, mitä ei kuitenkaan saa.
Ei tarvitsisi enää selata yhtäkään työpaikkasivustoa. Ei tarvitsisi enää kirjoittaa yhtäkään työhakemusta. Ei tarvitsisi enää vastaanottaa yhtäkään ei-kiitosta. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, jos jonakin päivänä ei anna ajatustakaan työn hakemiselle. Ei tarvitsisi punnita omien kiinnostusten kohteiden parissa puuhailujen ja työnhaun välillä. Voisi keskittää ihan kaiken aikansa ja energiansa itseä kiinnostaviin asioihin tuntematta, että tuo muuhun kuin työnhakuun käytetty aika saattaisi viedä tilaisuuden työpaikan saamiselta.
Ei tarvitsisi enää nieleskellä kyyneleitä. Miettiä miten paljon erilaisia mahdollisuuksia täydempänä olevalta tulevaisuus näyttäisi, jos vain saisi palkkatöitä. Haaveilla palkkatyöpaikan mukana tulevista hyvistä asioista. Haaveilla siitä, mitä kaikkea tekisin ansaitsemillani rahoilla. Haaveilla siitä, miten olisin tämän yhteiskunnan hyödyllinen jäsen. Ja pelätä haaveilemasta päästyäni, etten voisi ehkä koskaan osallistua kotimaani hyväksi työskentelemiseen, enkä koskaan ansaitsisi rahaa haaveideni toteuttamiseen. Luopuisin nykyisistä suunnitelmistani ja haaveistani ja ottaisin uusia tilalle. Palkkatyöttömän suunnitelmia ja haaveita, jotka eivät vaadi rahaa. Ainakaan paljoa.
Mutta kun työttömänä olon johtaminen lopun ikää kestävään työttömyyteen ei ole varmaa! Siispä on vain jatkettava. Etsittävä, kirjoitettava, haettava, haaveiltava, petyttävä ja nieltävä kyyneleensä. Tietämättä, milloin tämä räpiköinti loppuu. Jos loppuu.
Kyllähän tämä turhauttaa. Ja välillä lamauttaa. Olen huomannut, että istun yhä enemmän tv:n ääressä lamaantuneena, vain unohtaakseni mitä pitäisi todella tehdä - hakea hakea hakea. Siitä on tullut sellaista pakkopullaa, ettei uskoisi. Pahoina päivinä tuntuu, että jokainen uusi hakemus tuntuu olevan uusi ei, joten mitä myöhemmin haen, sitä myöhemmin petyn. Sääkin on kuin kauhuelokuvasta ja illat vain pimenee.
VastaaPoistaMutta älä luovuta! Kokeile uusia hakutyylejä, keksi keinoja täydentää CV:tä uusilla taidoilla, jaksa unelmoida! Kirjoituksiesi perusteella olet fiksu nuori nainen, jonka työnpääsyn esteenä on yhteiskunnallinen tila, et sinä itse.
Minäkin olen alkanut lykkäämään hakemusten lähettämistä. Lähetettävä niitä kuitenkin on, mutta olen huomannut viivytteleväni. En ole tullut edes ajatelleeksi tuota ennen kuin nyt sinun viestisi luettuani. Avoimien paikkojen eit tulevat kuitenkin samana päivänä, lähetin minä hakemukseni minä päivänä tahansa. Mutta jotain minä lykkään ja pitkitän. Nytkin yksi avoimen paikan ilmoitus on ollut välilehdessäni jo viikon ajan. Kohta on jo haettava. Vain, jotta saa taas yhden ein lisää.
PoistaMinulle tuli eilen neljä ei kiitos -sähköpostia. Neljä. Pam, pam, pam ja pam! Ei, ei, ei ja usko jo, että ei.
VastaaPoistaMutta siinä sähköpostien välissä tuli myös puhelimitse kutsu työhaastatteluun. Nyt jännittää!
Oi, hienoa!! Pidän peukkuja!
PoistaHei mahtavaa Osaton! Täällä myös peukut ja varpaatkin pystyssä!
PoistaJa Maria - et kyllä anna periksi nainen. Aivan varmasti vielä sinunkin vuorosi tulee. On tultava.
En anna periksi ainakaan vielä. En voi kuitenkaan uskoa, ettei kamelin selkä koskaan katkeaisi.
Poista