Muutamakymmenpäinen opiskelijajoukkomme aloitti korkeakouluopinnot vuosien takaisena syksynä. Tuli toinen syksy. Kolmas ja neljäs. Viidentenä syksynä minä olin jo pois pelistä ja opiskelukaupungista. Tutkintopapereita on alkanut hiljalleen tipahdella muidenkin syleihin.
Ensimmäisestä syksystä lähtien vaihtelevan vahvasti yhtä pitänyt joukkomme alkaa levittäytyä maantieteellisesti yhä laajemmalle. Yhtä halutaan siitä huolimatta yhä pitää. Pikkujoulut! Mikä mainio syy koota joukot yhteen! Opiskelukaverini heitti suunnitelman ilmaan jo lokakuun alussa ja me muut otimme ehdotuksesta mielissämme kiinni.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Pikkujoulut meidän ison opiskelijaporukan kesken ovat olleet aina yksi vuoden kohokohdista. Parin viikon päästä mieleeni livahti toinen ajatus, että onkohan sittenkään niin mahtavaa. Hammasharja lopetti edestakaisen liikkeen ja aamurähmäiset silmäni katsoivat takaisin kylpyhuoneen peilistä.
Ne kaikki kysymykset ja päivittelyt ja harmittelut ja kummeksumiset ja neuvot. En minä jaksaisi.
Jos vain voisin, kieltäisin työttömyydestä puhumisen pikkujouluissamme. Pääasiassa siksi, että siitä puhuminen ja voivotteleminen ei ainakaan nosta tunnelmaa. Eikä auta minua tai ketään muutakaan saamaan työpaikkaa. Myös siksi, että nuo pikkujoulut voisivat olla minulle se hetki, kun voisin unohtaa oman elämäntilanteeni hetkeksi ja keskittyä ihan rehelliseen juhlimiseen ja opiskelukavereideni seurasta nauttimiseen.
Tiedän tunteen. Tuntuu, että olen omalla kohdallani sulkenut kaikki perheeseeni kuulumattomat ulkopuolelle niin kauaksi aikaa, kun työpaikka löytyy. Ikävähän sitä on aina päivitellä, että ei ole töissä, mikä ei ole edes oma vika (töihin kun niin haluaisin, mutta ei sitä ketään voi pakottaa minua palkkaamaan)... Vaikka monella muullakin aihe on ajankohtainen, eikä se kait mitenkään enää niin noloa ole olla työtön, mutta itsellä on aina olo, että muut pitävät epäonnistuneena. Ja vaikka kuinka sitä aina yrittää olla onnellinen muiden työpaikoista tai muista onnistumisista elämässä, sisäinen minä kyllä itkee ja on surullinen. Eikä muut tajua välttää kysymästä.
VastaaPoista"Eikä muut tajua välttää kysymästä." Kyllä! Tämä se inhottavin juttu onkin. Tulen näkemään pikkujouluissa joitakin opiskelukavereita, joiden kanssa en ole ollut lähes lainkaan yhteydessä valmistuttuani, ja näen jo nyt etukäteen, miten jotkut näistä eivät tajua vältellä tai edes välitä tajuta vältellä kysymästä työttömyydestä. Kerrassaan hupaisia hetkiä luvassa.
PoistaTuttu juttu täälläkin. Sain vähän aikaa sitten kutsun illanistujaisiin entisten työkavereiden kanssa. Kovasti teki mieli mennä, työkaverit olivat tosi mukavia tyyppejä, mutta tiesin, että jos menen, niin sitten on pakko jauhaa edes jonkin verran omasta työttömyydestä. Ja olotila on niin herkkä, etten kestä yhtään poikkipuolista sanaa työttömyydestä, saatan ruveta vielä parkumaan.
VastaaPoistaMenin tilaisuuteen kuitenkin, koska ajattelin, että kenties jollakin siellä olisi tietoja mahdollisesta työpaikasta. Epätodennäköistä tietenkin, sillä organisaatiossa on juuri saatettu päätökseen pitkät ja vaikeat yt-neuvottelut. Selitin työllisyystilanteeni koko seurueelle samalla kertaa, koska he sitä utelivat heti kun pääsin pöytään istumaan. Siis ihan ensimmäiseksi: ''Missä olet nykyään töissä?''. Näytin sisäisesti keskisormea ja vedin tekohymyn naamalle ja höpöttelin iloisesti työttömyydestä aivan kuin se ei olisi niin kauhea asia. Selittelin tekeväni sitä ja tätä pientä ja hakevani töitä. Tuskin kukaan olisi halunnut kuulla, että olen kokonaan työtön, vararikossa, masentuntut ja ahdistunut. Ripittäytymisen jälkeen oli ihan mukavaa, kannatti lähteä, vaikka mistään töistä ei kukaan tietenkään tiennyt mitään.
Hyvä, että istujaisiin lähteminen kuitenkin kannatti!
PoistaTekohymy tulee todennäköisimmin olemaan asusteistani näyttävin pikkujouluissa.
Tiedän myös tunteen. Sosiaalisia tilanteita alkaa karttaa juuri tästä syystä, mutta eihän sen niin pitäisi mennä! Itse olen huomannut, että parhaiten toimii joku lyhyt ja ytimekäs, mahdollisimman hyväntuuliselta kuulostava "etsin töitä". Kun informaatiota ei tuon enempää anna, ei siitä yleensä kyselläkään. Vaikeaahan tuo on ja jos on vähän alkoholia pelissä, nuo tunteet nousevat helpommin vielä pinnalle. Mutta päätät vaan rohkeasti pitää hauskaa ja olla puhumatta asiasta sen enempää - kyllä sinulla on siihen oikeus.
VastaaPoistaOlen tuumannutkin, että juuri kuvailemasi tapa vastata saattaisi parhaassa tapauksessa kuivattaa keskustelun heti alkuunsa. Tätä kovasti toivoen aion koettaa kyseistä keinoa.
PoistaMitäpä jos opiskelukavereissa on muitakin työttömiä kuin sinä?
VastaaPoistaVaikka me kaikki olisimme työttömiä, se ei vähennä haluttomuuttani puhua työttömyydestä pikkujouluissamme.
PoistaJep, tuttu juttu. Jotenkin sitä alkaa karttamaan sosiaalista kanssakäymistä kun tietää kuitenkin joutuvansa puhumaan omasta työttömyydestä. Kaupungilla ja yöelämässä toivon, että edellisiä työkavereita ei tulisi vastaan. Veljen valmistujaiset alkoivat ahdistaa suunnattomasti kun tiesi, että sukulaiset tulevat paikalle. Luokan kesken järkätyt halloweenbileet eivät innostaneet kun tiesi näkevänsä vanhoja luokkakavereita jotka ovat onnellisesti töissä, siis samalla alalla jolla minunkin pitäisi olla. Ei kiinnostaisi tavata ketään uusia ihmisiä kun joutuu "Hauska tavata, mitäs sä teetkään?" -tilanteeseen. Ja tietenkin vähiten kiinnostaisi taas tavata poikaystävän vanhempia. Ja tiedän tämänkin olevan näin joulun alla edessä. Ahdistaa jo valmiiksi kertoa olevansa edelleen työtön ja olenkin alkanut pyöritellä tuota tilannetta päässä vaikka ei ehkä pitäisi.
VastaaPoistaNiin ja tässä kuussa tulikin mulle jo viisi kuukautta täyteen työttömänä!
-Annika
Kyllä, tilanteiden pyörittely jo etukäteen omassa päässä on tullut tutuksi työttömyyden myötä. Sitä huomaa kuin valmistautuvansa tilanteisiin etukäteen. Mitä vastaan tuohon ja siihen kysymykseen? Vai jätänkö vastaamatta? Miten onnistuisin kuin huomaamattomasti kääntämään mahdollisen työttömyyskeskustelun johonkin muuhun puheenaiheeseen?
PoistaOlen käynyt nuo kohta koittavat pikkujoulut jo kerran jos toisenkin mielessäni läpi...
Ja lopulta, mitä ajanhukkaa!