Löysin kuukausia takaperin työttömyysuutisen, jonka mukaan "pahimmin työttömyys runtelee yli viisikymppisten elämää".
Avasin uutisen kiinnostuneena siitä, mikä juuri yli viisikymppisten elämässä on sellaista, että työttömyys runtelee juuri heitä pahiten. No eihän kyseinen uutinen sitten kertonutkaan siitä inhimillisestä tragediasta, vaan lukujahan sieltä vain ladeltiin.
Tuo kuukausia sitten löytämäni (tosin jo vuonna 2013 julkaistu) uutisotsikko jäi mieleeni ja aloin sen jälkeen kiikaroida uutisia sillä silmällä, että miten paljon työttömyydestä johtuvasta inhimillisestä ahdingosta kirjoitetaan. Noin yleisesti tai sitten vaikka ikäryhmittäin.
Oman ikäni puolesta olen kiinnostuneena seurannut nämä kuukaudet, jos joku mahdollisesti kirjoittaisi, miten työttömyys runtelee nuorten ja nuorten aikuisten elämää? Mitä työttömyys tekee tämän maan nuorille aikuisille? Mitä kuuluu alle kolmekymppisen työttömän työnhakijan elämään? Omaani ei paljoakaan. Päivästä toiseen puuhastelen omiani ja olen mukana kolmannen sektorin toiminnassa. Ja välttelen tulevaisuuteni ajattelua.
Sillä juuri nyt tulevaisuuteni on täynnä tyhjää.
Eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa eläviä työttömiä on viime kuukausina astellut omine nimineen ja kasvoineen julkisuuteen kertomaan omia tarinoitaan, mutta lehtijutut ja televisioesiintymiset ovat mielestäni jättäneet juuri sen inhimillisen tragedian käsittelemisen kevyeksi elleivät jopa olemattomaksi. Omilla kasvoillaan ja nimillään esiintyvät työttömät kertovat tarinoitaan siitä, miten ovat päätyneet nykyiseen pisteeseen, mutta jutut ikään kuin pysähtyvät siihen.
Toki jokainen tarina on äärettömän arvokas, sillä jokainen tarina ajaa jo itsessään montaa asiaa. Tarinoiden avulla helposti vain luvuiksi muotoiltava työttömyys saa uusia muotoja ja värejä. Työttömyys ei ole mikään abstrakti kokonaisuus vaan valtava joukko yksilöitä. Työttömyydellä on pelkästään Suomessa satojentuhansien ihmisten kasvot.
Vastentahtoinen työttömyys on tragedia. Mutta tarinat kuitenkin katsovat vain taaksepäin. Henkilö x teki niin ja näin ja päätyi työttömäksi. Myös nykyhetkeä on käsitelty toiminnan kautta. Henkilö x hakee edelleen töitä ja vaikkapa harrastaa liikuntaa. Ja toivoo saavansa töitä. Tietenkin.
Mutta kukaan ei kysy, miksi työtön toivoisi saavansa töitä. Kukaan ei kysy, miten työtön näkee tulevaisuutensa. Kukaan ei kysy mitä työtön haluaa elämältään.
Satuin jokin aika sitten katsomaan Ylen aamu-tv:ssä näytettyä haastattelua koskien poliisien resurssipulaa. Haastateltavana ollut Suomen poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja Yrjö Suhonen puhui siitä, mistä puhutaan tuskin lainkaan: "Ja nää määräaikaisuuden ja työttömyyden oravanpyörässä pyörivät poliisimiehet ja -naiset pääsis oikeesti töihin ja vois rakentaa tulevaa elämäänsä vakaammalle pohjalle."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti