Ihminen alistuu ja mukautuu. Sopeutuu ja tottuu.
Olen kauhukseni huomannut olevani jo tiellä hyväksymään elämäni työttömänä. Pyristely ja kieltäminen ovat muuttumassa sopeutumiseksi. Alistun ja mukaudun työttömän osaani. Hiljaa ja huomaamatta.
Säpsähdin tajuamaan tämän eräänä päivänä pohtiessani, että entä jos minä saankin joku kaunis päivä hakemani työpaikan. Että jos niin kävisi ihan oikeasti. Että juuri minä olisin se henkilö, joka saisi palkallisen työpaikan.
Se tuntui pienen hetken jopa väkivaltaiselta ajatukselta. Ikään kuin työpaikan saaminen olisi arkeni julmasti rikkova voima. Minkä arjen? Tämän minun työttömän arjen!
Löydän itseni työttömänä elämiseen tottuneena siitä huolimatta että vieläkin silloin tällöin aamulla silmät avatessani ajattelen epäuskoisena, että onko tämä todella minun elämäni.
Ei helvetti. En minä halua tottua tähän!
Olen oman työnhakuni suhteen huomannut seilaavani surun eri vaiheiden välillä; kieltäminen, viha, kaupankäynti jne. Uskon, että olisi helpompaa jos saisi varmuuden siitä, ettei tule työllistymään enää ikinä...koskaan. Välitilassa eläminen syö energiaa, koska roikut ns. löysässä hirressä. Tosin olen joskus miettinyt sitäkin, että työpaikan saaminen ei loppujen lopuksi ratkaisisi mitään. Nykyajan työelämässä kun mikään ei ole varmaa ja ikuista, niin sitä luultavasti löytäisi itsensä taas samasta jamasta jonkun ajan päästä. Ja taas sama jatkuisi. Kuten tht78 blogissa jo mainitsinkin, saan valtavasti iloa näistä vertaisblogeista. Tuntuu, ettei sentään ole ihan yksin näiden ajatusten kanssa.
VastaaPoistaNiinpä, elämään työttömänä en halua antaa itseni tottua, mutta tämän päivän työmarkkinoiden luonteen aiheuttamaan elämän epävarmuuteen sen sijaan olisi erittäin hyvä sopeutua ja tottua.
PoistaKuten sanoit, työpaikan saaminen ei ole aina kaiken ratkaiseva tekijä enää näinä aikoina. Mitä ikinä työ kullekin merkitsee (identiteetti, sosiaaliset suhteet, tunne tärkeydestä ja hyödyllisyydestä tai rahan lähde), työn väliaikaistuminen on kuin talon perustan haperoituminen. Kokonaisuus on vaarassa lahota joka tapauksessa.
Ihan vinkkinä, että haastattelureissuista toiseen kaupunkiin voi hakea korvausta. Muuten taitaa jo parikin reissua kuussa viedä kuukauden budjetin miinukselle. Nämä onkin sitten ainoat matkat mihin on varaa työttömänä. :D Toiseen kaupunkiin lähtö ei kuulosta enää ollenkaan niin pahalta, kun kohtuullisella palkalla olisi varaa pitää vaikka kahta asuntoa ja auto, jos niihin haluaa rahansa käyttää.
VastaaPoistaTuon tiesinkin, mutta yhä yhtäkään haastattelukutsua saamattomana en ole vielä nähnyt syytä tutustua korvausten luonteeseen tarkemmin. Näyttää olevan 9 euron omavastuu työhaastattelumatkaa kohden. Alkaisi harmittaa sekin, jos haastattelukutsuja alkaisi tulla monin kappalein. 9+9+9+9 ja niin edelleen.
PoistaItsellä on suurempi osa haastatteluista ollut suoraan johtajien ja esimiesten kanssa, mikä tarkoittaa että harvoin pyytävät turhaan paikalle, kun ovat usein itse kiireisiä. Rekryfirman haastatteluun en välttämättä lähtisi matkustamaan, kun välillä tosiaan tuntuu, että ansioluetteloa ei ole edes vilkaistu ja työtehtävien sisällöstä tai vaatimuksista ei ole selkeää kuvaa.
PoistaHiljaista on ollut haastattelukutsujen kanssa. Eräällä työkkärin järjestämässä työnhakukurssilla harjoiteltiin työhaastattelua ja sain siitä palautteeksi, että kuulostaa ihan robottimaiselta paperilta lukemiselta minun vastaukset. Tämä on suoraa seurausta siitä kun on niin väsynyt kertomaan samat asiat yhä vain uudestaan ja uudestaan, siis silloin parivuotta sitten kun vielä pääsin haastatteluihin. Taitaa olla 2012 kun viimeeksi olen käynyt haastateltavana...
VastaaPoistaEn tiedä olenko sopeutunut tilanteeseeni joltain osin, sillä itsekin huomaan hakevani töitä, koska niin kuuluu tehdä. En enää tunne intohimoa työn tekemiseen ja uran rakentamiseen. Varmasti tulee olemaan kova muutos "arkeen" jos joskus töihin pääsee. Kieltämättä ihminen on kautta aikojen elänyt epävarmuudessa, mutta luolassa asuessa on tiennyt muutoksien noudattavan vuodenaikoja niin niihin on voinit jotenkin sopeutua. Nykyihminen kun joutuu elämään päivittäisessä muutosmyllyssä, ilman mitään perustavanlaatuista vakautta elämässaan niin ei siitä voi selvitä täysijärkisenä. Dokumentointihommissa muistan miten meni yksi työviikko täysin hukkaan kun kolme kertaa vaihdettiin ohjekirjaprojektia lennosta saman viikon aikana ja mitään muuta ei saatu viikon palaveeramisen aikana tehtyä kuin sovittua mitä kirjaa aletaan tekemään seuraavalla viikolla kun kys. viikolla ei mitään enää kerkeä aloittamaan.
Jatkuva muutos ja epävarmuus eivät sitouta ihmisiä työhönsä ja näin työn imu on kokonaan poissa ja työtä tehdään pelkästään rahan vuoksi. Siinä vaiheessa on turha ihmetellä miksi tulee sutta ja sekundaa kun porukat "on vaan töissä täällä". Ihan turha on odottaa Suomen nousua jos työntekijöille (ja työttömille) ei tarjota jotain aineetonta hyvitystä työpanoksestaan. Itsepä on talouselämä tämän tilannut poimimalla rusinat pullasta, on ihan turha parkua kun vastapuoli pelaa samoilla säännöillä. Kenraali Ehnrooth sanoi aikanaan, että joukkoja johdetaan edestä, joten meitä on ihan turha syyttää siitä, ettemme alistu toisten kiusattavaksi.
Olen käynyt läpi surun ja vihan ja kenties apatiankin ja olen edennyt siihen pisteeseen, että korn lähes vastenmielisyyttä ajatuksesta päästä töihin. Jos kerran en ole kelvannut yrityksistäni huolimatta niin jättäisivät minut rauhaan. Jatkuvassa välitilassa eläminen on hyvin kuluttavaa. En tiedä onko tästä ihmisrauniosta jäljellä enää kuin rippeet siitä energiasta mitä oli koulusta ulos putkahtaessani.
Vaikka elämän perusluonne on olla muutosta ja epävarmuutta, tuntuu minusta nyt, että epävarmuuden luonne muuttuu merkittävästi. Toisaalta epävarmuuden ennustettavuus on lisääntynyt ja toisaalta taas merkittävästi vähentynyt.
PoistaNyt työttömänä ollessani pelkään osaavani ennustaa elämäni epävarmuuden katkeamattoman jatkumisen hyvinkin pitkälle, mutta samalla mietin, että jos nyt saisin työpaikan, jonka olisin joskus voinut kuvitella lisäävän elämän varmuutta, saattaisin olla nyt tauotta varpaillani, sillä en osaisi nähdä työpaikkaa enää epävarmuuden vähentäjänä vaan ennustamattoman epävarmuuden uutena muotona. Tulisiko kiitos&näkemiin jo koeaikana työnantajan hyväksikäyttäessä koeaikaa väärin perustein vai tulisiko kiitos&näkemiin yllättäen julistetuissa yt-neuvotteluissa?
Tunnistan myös itsestäni tuon luottamuspulan mistä Maria puhuu. Harmi, että huomaan sen levinneen myös elämäni muihin ihmissuhteisiin tai siihen, miten omassa mielessäni suhtaudun muihin. Työnantajiin suhtaudun jo automaattisesti niin, että mihinkään ei voi luottaa. Olen tosi varovainen myös kaikkien muiden ihmisten suhteen. Uskon siis tämän työttömyyden vaikuttaneen ihan kokonaiskuvaan elämässäni. Perusluottamus elämän oikeudenmukaisuuteen ja hyväntahtoisuuteen on kokenut kai jonkinlaisen kolauksen.
VastaaPoistaKyllä, et ole varmasti ainoa, jonka työttömyyden aiheuttamat tuntemukset säteilevät muillekin elämän osa-alueille. Terveisin elämään kyynistynyt.
PoistaLuottamuspula yhteiskuntaa ja toisia ihmisiä kohtaan löytyy myös minulta. En tiedä antaako tuo kylmän ja etäisen vaikutelman esim. työhaastatteluisa vaikeuttaen näin työllistymistä. Toisaalta mitä sitä voisi odottaakaan jos ei niitä pisitiivisia kokemuksia ole saanut kyseiseltä elämänalueelta?
VastaaPoistaKyynistyminen ainakin paistaa läpi herkästi ja siitä olenkin saanut ihmettelyä osakseni, kunnes kerron tarinani. Silloin ihmetellään, että vielä jaksan yrittää ja hakea töihin. Itse työnhausta on tullut eräänlainen automaatio, kuin sukkien laitto jalkaan aamuisin. Ei siinä mitään tunnelatausta tai toiveikkuutta paremmasta huomisesta ole vaan niin tekee kun on tottunut