Oho

Menomatkalla tuijotin ulos bussin ikkunasta jännittyneenä ja suu jännityksestä kuivana. Tulomatkalla näpräsin puhelintani siihen kuitenkaan liiemmin keskittymättä. Mietteliäänä ja suu jännityksen jälkeisestä janosta kuivana. Pieni pullollinen vettä ei riittänytkään.

Haastattelu oli mennyt ihan hyvin. Paino sanalla ihan. Kotiinpaluumatka sujui läpikäyden haastattelun vaiheita. Tai oikeastaan vaiheettomuutta. Olin valmistautunut käyden läpi absurdeimmatkin haastattelutilanteet. Käyden läpi yksityiskohtaisimmatkin kysymykset, joita saattaisin haastattelussa kuulla. Käyden läpi yrityksen historiaa ja tätä päivää. Käyden läpi itseäni. Muotoillen napakoita tapoja kuvailla itseäni konkretian kautta. Hahmotellen haastattelijalle esitettäviä loppukysymyksiä. 

Ja sitten. Haastattelu ei kohdannutkaan odotuksieni kanssa. En joutunut prässiin. En painekattilaan. En jyrän alle. Haastattelija kysyi vain muutaman ympäripyöreän kysymyksen ja antoi minulle mahdollisuuden esittää omani. Ja sitten haastattelu oli ohi. Öh?

Kotimatkalla mietin, miten vähän lopulta sanoin. Haastattelutilanteessa jännitti hirveästi ja jännityksen lisäksi vielä hämmensi. Olin valmistautunut kysymyksiin, jotka eivät antaisi tilaa liialle sooloilulle ja rönsyilylle. Täsmäkysymyksiin. Mutta sitten minulta kysyttiin kysymyksiä, joihin voisi vastata juuri niin monella tyylillä kuin olisi vastaajiakin. Kipsi. 

Haastattelusta jäi ristiriitainen olo. En huomannut mokanneeni. En sanonut mitään hölmöä, enkä kai muutenkaan antanut itsestäni huonoa kuvaa. Haastattelu oli kaukana katastrofista. Mutta. Onnistuinko loistamaankaan? Onnistuinko vakuuttamaan? Onnistuinko olemaan haastateltavista juuri se, jonka paperista poimittaisiin puhelinnumero, johon soitetaan, että sinulle on työpaikka?

No onnistuin! ONNISTUIN! Minulle toden totta tarjottiin töitä! Vakituinen työpaikka! Kokoaikainenkin! Työpaikka, johon hain valtavan innostuksen vallassa yli 2000 (kyllä, kahdentuhannen) hakijan joukossa. Kuvaillessani itselleni ideaaleinta työpaikkaa juuri tämä työ solahtaa kuvailuni muodostamaan lokeroon! Työ Suomessa, mutta kansainvälisessä työympäristössä. Työ, jossa tiedän jo olevani hyvä, ja tietenkin haluan vielä paremmaksi. Työ, jossa on lukuisia etenemismahdollisuuksia. HELL YES!

Parasta ennen ei ollutkaan vielä mennyt. Viimeinen käyttöpäivä ei ollutkaan vielä mennyt. Kolmannen asteen palovamma ei tapakaan. Olo on kuin loton pääpotin voittajalla! Yli vuoden kestäneestä työttömyydestä työelämään ilman suhteita. Ei hitsit, kyllä se näemmä on mahdollista!

Huh, mikä matka tämä onkaan ollut! Keväästä kevääseen kestänyt työttömyys on mahduttanut sisälleen valtavasti kaikkea. Paljon hampaiden kiristystä, itkua ja lisää itkua, turhautumista turhautumisen päälle, merkityksettömyyden tunnetta, epätoivoa ja epäuskoa. Niin paljon pahaa oloa. Niin paljon.

Lopulta heilautin kättäni. Kaikelle. Itkulle ja turhautumiselle. Epätoivolle ja alakulolle. Heilautin kättäni ahkeralle työpaikan etsimiselle. Heilautin kättäni koko yhteiskunnan tavalle pyöriä. Antaa olla. Pyöritelköön keskenänsä pieniä piirejänsä. Häpäisköön solidaarisuuden käsitettä olemalla solidaarisia vain omien piiriensä sisällä. Tehkööt työnsä keskenänsä niin minä makaan sillä kuuluisalla sohvalla, jollaista en edes omista. En ollut päässyt edes vessojen siivoojaksi, joten olkoon. Poimin riman jalkojeni juuresta ja palasin etsimään töitä, joista olin oikeasti kiinnostunut. Hakemuksia lähti matkaan enää muutama kuussa-parissa. Hakemusten lähettelyn sijaan aloin keskittyä entistä tarmokkaammin hyviin asioihin ympärilläni. Minun elämäni voi olla hyvä elämä ilman työpaikkaakin, helvetti soikoon!

Heilautin kättäni monelle asialle, mutten koskaan oppimiselle. Sillä elämä on yksi iso oppitunti. Opit eniten pysymällä kaikelle vastaanottavaisena. Tapaamiasi ihmisiä ja kokemiasi tapahtumia kohtaan. Olen pyrkinyt näkemään työttömyyden osana oppituntia. Olen halunnut nähdä työttömyyden jonain, jonka kuului osua kohdalleni, jotta oppisin jotain, mitä tähänastinen elämäni ei vielä ollut ehtinyt opettaa. Oliko vaikea oppitunnin osa? Joo. Oli. Aivan hirveä. Oliko työttömyydestä helppo löytää sitä "nyt minä opin jotain uutta!" -puolta? Joo ei. Ei ollut. Oli todella vaikea suhtautua työttömyyteen osana oppituntia, sillä enhän minä voinut tietää, kestäisikö osa ihan oppitunnin loppuun saakka. Oli ylipäätään vaikeaa suhtautua johonkin niin kamalaan asiaan kuin työttömyys mahdollisuutena oppia jotain.

Mutta kyllä. Kyllä työttömyys minulle opetti. Esimerkiksi että elämä ei ole kauniisti eteenpäin soljuva jatkumo. Naiivi mielikuva, eikö? Mietin tätä monesti. Että miksi minä heräsin tajuamaan vasta työttömyyden myötä, että elämä tällaisilla puitteilla kuin Suomeen syntyneellä voi olla, ei saatakaan olla mikään johdonmukaisesti etenevä viiva. Mietin kerran jos toisenkin, miten oma elämäni olikaan tähän mennessä todentotta edennyt. Joskus hitaammin, joskus nopeammin. Mutta edennyt kuitenkin. Elämässäni on tapahtunut vähän sitä sun tätä, mutta kaiken myllerryksen taustalla elämä on kuitenkin edennyt.

Olen aina askeltanut eteenpäin. Työttömyyden myötä otin kuitenkin monta askelta taaksepäin. Sitä kuvittelee määrätietoisia askelia ottaessaan pääsevänsä jos ei nyt jonon kärkeen asti niin etuosaan jonoa kuitenkin. Minähän olin tehnyt juuri jonon kärkijoukkoihin pääsemiseen mahdollistavia ratkaisuja. Mutta niin vain minä löysinkin itseni jonon takaosasta. Joku tuuppi minut sinne vaikka harasin vastaan. Ja sieltä perältä näytti olevan enää mahdotonta päästä muiden ohi jonon kärkeen.

Jonon perällä toimettomana seisoskelu antoi aikaa. Mitäs muutakaan minulla olisi ollut. Siellä minä seisoin ja tarkastelin jonoa ja jonon ulkopuolisia voimia. Työttömyys opetti minulle paljon siitä, miten suomalainen yhteiskunta pyörii työttömän ympärillä. Opin miten passiivisuus on työttömälle aktiivisuutta turvallisempi tie. Opin miten tarkoituksellisesti yhteiskunnan taholta ylläpidetyn työttömyyden annetaan rojahtaa jokaisen työttömän omille harteille samalla kun työtöntä kuitenkin kielletään olemaan oma-aloitteinen ja luova etsiessään tietä ulos työttömyydestä. Tai siis, ei kielletä. Napsaistaan vain työttömyystuet. Ei sen kummempaa. Opin miten vaikeana työttömän osa yhteiskunnassa pidetään. Rikkaruohojen ja elämäntapaintiaanien oloja ei edes pyritä parantamaan. Sillä vain työ on tie onneen. Mitään ei kuulu saada ilmaiseksi. Sanoo ihmisolento, joka on ainoa olento, joka maksaa valuuttaa voidakseen elää tällä planeetalla... 

Työttömyyteni myötä opin, miten ajattelemattomasti ihmiset suhtautuvat työttömiin ja työttömyyteen. Kuunneltuani vuoden ajan toistuvia latteuksia, joiden oli tarkoitus lohduttaa, kannustaa ja tsempata, opin läjäpäin kannustavia lauseita ja neuvoja, joita missään nimessä ikinä ikinä en tule lausumaan yhdellekään tapaamalleni työttömälle. Kerrasta toiseen lausutut tyhjät sanat eivät kannusta. Ne lannistavat entisestään. Eikö sinullakaan ole muuta sanottavaa? Luuletko olevasi ensimmäinen, joka sanoo minulle noin? Älä kuvittele kykeneväsi lohduttamaan minua puhkikuluneilla lausahduksillasi. Autat minua vain antamalla minulle palkkatyöpaikan!

Okei se siitä oppimisesta, sitten kiitospuhe. Vielä lopuksi kiitospuhe teille, lukijani.
 

Kiitos, kun olette olleet mukana tällä kamalalla matkalla. Te olette olleet merkityksellinen osa työttömyyttäni. Teidän kommenttien, tuen, tsemppien, peukkujen, kehujen, kiitosten ja jakamienne kokemuksien ja tarinoiden vuoksi olen kokenut tekeväni jotain järkevää ja merkityksellistä kirjoittaessani tänne. Tosin on myönnettävä, että tämä blogi alkoi käydä aika raskaaksi paikaksi kevään edetessä. Muutos alkoi siitä symbolisesta käden heilautuksesta. On ollut aikoja, jolloin todella tarvitsin tätä blogia. Tänne voin aina palata ja murehtia. Ja kiukutella. Ja kertoa, miltä tuntui. Mutta aloin hiljalleen vierastaa tätä paikkaa. Aloin nähdä, että olisi parempi lopettaa ennen kuin oma blogini kuristaisi minut. No, nyt tulikin toinen syy lopettaa.

Kiitän teitä vielä viimeisen kerran siitä, miten mahtavia te kommentoijat olette. Te olette olleet se jännittävä, kasvoton, mutta kuitenkin hyvin moniääninen ja läsnäoleva porukka, jonka kanssa kommunikoidessa olen oppinut uusia asioita. Te olette opettaneet. Te olette antaneet paljon ajateltavaa. Kiitos.

Vielä kiitospuheen lopuksi tekisi mieli sanoa jotain... jotain, mitä en osaa sanoa. Mutta... eäh... no, ehkä eniten haluaisin sanoa, että... no ihan oikeasti on vaikea sanoa mitään, mitä te ette jo tietäisi. Hmmm... Etsikää kaikkia mahdollisia kanavia, jotka auttavat teitä jaksamaan. Koettakaa löytää tapoja asettaa itsenne jos ette ehkä tämän kuran ulkopuolelle niin ainakin yläpuolelle. Keskittykää. Oikeasti. Keskittykää hyviin asioihin.

Kiitos hakemuksestasi. hiljentyy nyt. Lähettämänne kommentit toki kilahtelevat sähköpostiini ja niihin vastaisuudessakin mielelläni vastailen.

En ole ilmainen

Oletko ajatellut tehdä palkatonta työtä jossain yrityksessä? Saadaksesi jalan oven väliin? 

Katson yllättyneenä minut vain lyhyen ajan tuntenutta kysyjää ja pinnistän pitääkseni eleeni neutraaleina.

En. En ole ilmaistyövoimaa. En suostu tekemään yrityksille palkatonta työtä.

Ulkokuori pysyy tyynenä, mutta sisällä myrskyää. Ärsyttää ja turhauttaa. Miksi helvetissä työttömille ehdotetaan palkatonta työtä? Miksi helvetissä palkaton työ nähdään oivimpana tapana työttömille saada se perkeleen jalka sinne helvetin oven väliin? Miksi työttömien tulisi tehdä ilmaiseksi töitä osoittaakseen, että kykenevät tekemään töitä? Miksi helvetissä tapaan tällaisia ehdotuksia huolimattomasti ja ajattelemattomasti ympärilleen viskeleviä ihmisiä kerrasta toiseen?

Eheh

Ne hetket, kun näet, miten tragikoomista elämäsi työttömänä voi olla.

Toinen kerta

Kertoisin teille miten rekrytointiprosessissa kävi. Jos voisin. Mutta kun en voi, koska en tiedä itsekään. Kysyessäni olen saanut vastaukseksi, että tilanne on yhä päällä. Liian monta vaihetta. Liian monta tasoa. Liikaa jahkailua. Suomalainen mentaliteetti, ah.

Voin kuitenkin kertoa teille, että olen päässyt jatkoon nyt toisenkin kerran!
Hullua!

Me ja ne muut

Työttömänä kuulun ihmisryhmään, jota vastaan hyökätään. Joskus voimakkaastikin. Jota harvoin puolustetaan muiden kuin joukon itsensä sisältä. Joka ei kuulu solidaaristen eleiden piiriin. Sillä vahvassa istuu käsitys, että ihmisryhmän kohtalo on ryhmän jäsenten itsensä syytä.

Minä olen se, jota ei tarvitse puolustaa. Minä olen se, jota vastaan hyökkäämistä ei liioin paheksuta. Kuulun ihmisryhmään, jota karsastetaan, halveksitaan ja nimitellään. Kykyjemme ja taitojemme vähättely on keskustelukulttuurissamme salonkikelpoista. Minä olen se, josta voidaan keskustella sävyyn, joka viestii selvästi siitä, että minua pidetään rasitteena ja taakkana.

Minä olen se, jonka elämän kuuluu olla ankeaa. Jonka elämässä ei kuulu olla mitään hyvää. Joka ei ole työllinen, ei ole ansainnut hyvää elämää. Elämästään nauttivan työttömän kritisoiminen on keskustelukulttuurissamme sekin salonkikelpoista. Joka ei ole työllinen, ei ansaitse hyvinvointia eikä elämästä nauttimista. Sellaiset asiat ansaitaan vain työn kautta. Ei työtä = ei laulua ja leikkiä.

Kuulun ryhmään, jonka jäsenet ovat aina niitä muita. Ei meitä. Niitä muita. Minä olen se muu.

Työttömyysmatkailua

Etsiydyn tutuksi käyneeseen hyllyvälikköön. Lempivälikköni - matkaoppaita, matkakertomuksia, matkapäiväkirjoja ja maista kertovia tietokirjoja. Olen matkustanut tällä tavoin nyt vuoden ajan. Kohta nappaisin hyllyvälikön oikeanpuoleisesta hyllystä itselleni uuden kirjan, jonka avulla voin jälleen matkustaa maailman ääriin.

Käännän kulkiessani katseen vasemmalle puolelleni. Vastaan minua katsovat nuo kaikki kirjarivistöt, joiden sisällöstä en tiedä muuta kuin että onnistuisin tuskin tavoittelemani kaltaiseen matkailuun kyseisten kirjojen kanssa. Yksi kirja kuitenkin kiinnittää huomioni, sillä kirjan selkä on paloauton punainen ja selässä oleva teksti on keltaista.

Kirjan selässä lukee Työttömän kuolema. Säpsähdän yllättyneenä. Vai että työttömän kuolema, jopas kuulostaa mehukkaalta sosiaalipornolta. Ärryn. Olen kääntymäisilläni matkakirjojen puoleen, mutta päätän kuitenkin vilkaista Työttömän kuoleman ympärillä olevia kirjoja. Minkälaisessa seurassa tuo kirja nököttää? Yhteiskunnallisia kysymyksiä. Uteliaisuuteni herää uudelleen. Nappaan Työttömän kuoleman käteeni. Ja takakannen luettuani vien lainausautomaatille.

Maailman ääriin matkustamisen sijasta matkustin samaistumisen, hämmennyksen ja kyseenalaistamisen välillä.
Onko joku muu lukenut Jukka Hankamäen Työttömän kuoleman?

Kolmas kerta

Sinä kai tiedätkin tämän valtiolle piste fi nimisen paikan? ääni puhelimessa tunnustelee.
Juu kyllä kyllä. Tuttu on, vastaan vain työvoimaviranomaisille suunnatulla vakuuttelutavalla. Äänellä, jonka olisi tarkoitus viestiä lankaakin pitkin, että kyllä, haen töitä. Välttelen kuitenkin kertomasta virkailijalle, etten ole käynyt kyseisellä sivustolla aikoihin, koska sivusto edustaa minulle muka-avoimien työpaikkojen karnevaalia. Sivustoa, josta löytyviin paikkoihin on ennen kaikelle kansalle julkista hakua jo valittu joko Ritva tai Mauri hoitamaan tehtävää. Niin paljon vaivattomampaa ja turvallisempaa.

Puhelun aikana minua alkaa ärsyttää. Alan ärsyttää itse itseäni. Miksi hemmetissä koen tarvetta yltää lähes mestarillisiin ulottuvuuksiin koettaessani kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta virkailijalle? Miksi kiemurtelen luuri kädessäni ja miksi hiki kihoaa otsalleni pyrkiessäni välittämään lankoja pitkin, että ihan oikeasti, ihan tosissaan haen töitä jatkuvasti? Toimin viimeksikin samoin. Ääni puhelimessa ei ollut silloin eikä tälläkään kertaa vaativa, kyseenalaistava tai epäilevä, mutta siitä huolimatta koen valtavaa tarvetta vakuuttaa virkailijalle, että teen voitavani saadakseni työtä. Tunnen itseni typeräksi.

Sitten ääni puhelimessa kertoo, että palkkatukipaikat. Että kun on sellaisia. Että jos pääsisin töihin. Niin. Onhan tämä jo ihan tutuksi käynyttä jutustelua. Mietin, että onneksi nyt jälleen puhumme palkkatukipaikoista emmekä 9 euron päivistä. Sitten ääni jatkaa, että nämä palkkatukipaikat ovat sellaisia, että ovat näkyvillä vain heillä. Että he näkevät nämä paikat. Nämä palkkatukipaikat. Ja että he sitten etsivät sopivia työntekijöitä sopiviin palkkatukipaikkoihin.

Öö... ai? Ai että sellaisia paikkoja? 

Että jos pääsisin töihin. Sellaiseen tiskin alta ojennettavaan palkkatukipaikkaan. Sellaiseen jota säästellään tiskin alla juuri kaltaisilleni pitkäaikaistyöttömille. Olen nyt päässyt tällaiseen piiriin. Palkkatukitöiden sisäpiiriin.

Äänellä puhelimessa ei tosin ollut tarjota minulle mitään työtä.

Mikä riittää?

Epärationaalinen itsekriittisyys ― seuralaisista epätoivotuimpia. Käy kylässä todella harvoin, mutta päätti nyt pistäytyä luonani.

Istahtaa hartioilleni ja aloittaa monologinsa.

Haenko töitä tarpeeksi tehokkaasti? EN.
Lähestynkö työnantajia oikeilla tavoilla? EN.
Annanko itsestäni tarpeeksi vakuuttavan kuvan? EN.
Teenkö jo kaiken, ihan kaiken, voitavani työnhaussa? EN.
Riittääkö panostukseni työnhaussa? ILMISELVÄSTI EI.

HUONO TYÖNHAKIJA.

Se päättää kaikkitietävän monologinsa ja tarkastelee juuri aikaansaamaansa epätoivoa ja epävarmuutta tyytyväisenä. Hyvää työtä.

Epärationaalinen itsekriittisyys toimii vikkelästi. Ryntää ilmoittamatta paikalle, rähisee hetken ja livahtaa sitten tiehensä. Heitän epätoivon ja epävarmuuden sen perään. Minä en tarvitse niitä.

Epärationaalisen itsekriittisyyden vierailut muistuttavat, että tärkeintä on olla itselleen armollinen.

Vinkkejä, vinkkejä, vinkkejä

Tässä talouselämän artikkelissa listattiin muutama päivityssuositus koskien työnhakua. Vanhojen työnhakuvinkkien tilalle suositellut uudet työnhakuvinkit eivät olleet maata järisyttäviä, mutta ihan kelpo vinkkejä kuitenkin. Erityisesti pidin hakemuksen perään soittamista koskevasta vinkistä.

Aloin miettiä, miten mainiota olisi, jos samalla periaatteella kirjoitettaisiin artikkeli työnantajille. Innostuin ideasta niin, että päätin kirjoittaa itse! Luvassa on härskiä olettamuksilla pelaamista, mutta julkista keskustelua seuraillessani uskaltaisin väittää, että en ehkä kävele siihen kaikista tiheimpään ja hoitamattomimpaan metsään vastineeni kanssa.


Työnantaja, älä astu vanhaan miinaan - Nämä työntekijän valinnan vinkit kaipaavat jo päivityksen

Vanha vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita/CV:tä sen mukaisesti, miten yhtenäisesti ja loogisesti etenevä jatkumo heidän työ- ja koulutushistoriansa on, sillä aukoton ansioluettelo ja CV viestivät siitä, että kyseinen työnhakija on motivoitunut ja osaava työntekijäehdokas. Jo muutamankin kuukauden mittainen aukko työhistoriassa kertoo jonkinlaisesta ongelmasta. Työnhakijaa koskevasta ongelmasta. Jos työtön on ollut työttömänä yli puoli vuotta, on hyvä hetki miettiä, miksi työnhakija ei ole kelvannut kenellekään. Vai onko ehkä niin, että työnhakija onkin vain laiska? Ei ole hakenut tarpeeksi ahkerasti töitä.

Uusi vinkki: Tarkastele työnhakijoiden ansioluetteloita ja CV:tä sen mukaisesti, että otat huomioon hyvin, hyvin hankalan työllisyystilanteen, etkä täten näe mahdollisesti isojakin aukkoja sisältäviä ansioluetteloita ja CV:tä lähettäneitä työnhakijoita ensisijaisesti epämotivoituneina, passiivisina ja kykenemättöminä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä. Pitkäaikaistyöttömyys kasvaa vauhdilla. Moni korkeakouluttautunutkin joutuu pitkäaikaistyöttömäksi suoraan tutkintopaperit käteensä saatuaan.


Vanha vinkki: Valitse haastatteluihin pääsijöiksi ne työnhakijat, jotka soittivat hakemuksen perään, sillä soittavat työnhakijat ovat motivoituneimpia ja aktiivisimpia työnhakijoita ja täten kykenevimpiä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.

Uusi vinkki: Valitse haastatteluihin ne työnhakijat, joiden koulutus- ja työhistoria sekä työhakemukset antavat sinulle varmuuden siitä, että haastattelisit juuri oikealla tavalla motivoituneet ja kykenevät työntekijäehdokkaat, jotka hakemuksensa perään soittamatta jättämisestä huolimatta olisivat kykeneviä suoriutumaan vaadituista työtehtävistä.


Vanha vinkki: Palkkaa tehtävään työpaikkaa vaihtava työnhakija, sillä työpaikkaa vaihtava työnhakija on aina motivoituneempi ja kykenevämpi kuin työtön työnhakija.

Uusi vinkki: Älä jaottele työnhakijoita työttömiin ja työpaikan vaihtajiin. Mikä edes saa sinut uskomaan, että työpaikan vaihtaja on motivoituneempi ja kykenevämpi työntekijäehdokas? Listaa syyt. Ja mieti sitten, miten juuri olet määritellyt Suomen puoli miljoonaa työtöntä käyttökelvottomiksi. 


Vanha vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työnhakija on aina uhka, ei mahdollisuus. Siispä älä erehdy valitsemaan mielestäsi liian kouluttautunutta työntekijäehdokasta. Liian kouluttautunut kun tylsistyy tehtävissä ja hakee ko-ko-a-jan koulutustasoaan ja erikoistumisalaansa vastaavaa työtä. Ei motivaatiota tai kunnianhimoa. Pelkkiä pakosuunnitelmia.

Uusi vinkki: Tarvitsemaasi työtehtävään nähden liian korkeasti kouluttautunut työntekijä saattaa olla merkittävä mahdollisuus! Mielestäsi liian kouluttautunut työnhakija on mitä todennäköisimmin hakenut tehtävään niinkin mullistavasta syystä, että tämä ehdokas on kiinnostunut tehtävästä ja pitää tehtävää mielenkiintoisena.


Vanha vinkki: Jos haet työntekijää matkailualalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Jos haet työntekijää ravintola- ja majoitusalalle, palkkaa vain alaa opiskellut työnhakija. Ja niin edelleen.

Uusi vinkki: Tarkastele työntekijäehdokasta tästä näkökulmasta: vaikka hän on opiskellut itselleen tutkinnon x, hän on kiinnostunut monesta muustakin asiasta tässä maailmassa. Toisin sanoen, kiinnostunut myös ilmoittamastasi työtehtävästä, vaikkei tehtävä lainkaan sivuaisi hänen erikoistumisalaansa. Ajatella!
Vaikka hänen koulutuksensa ei liippaisi läheltäkään ilmoittamaasi vapaata työtehtävää, katso nyt edes, jos hakija olisi työskennellyt ilmoittamasi työtehtävän kaltaisissa tehtävissä aikaisemminkin. Jos on, ja hän nyt hakee sinun palvelukseesi, on hän mitä todennäköisimmin kiinnostunut ja innostunut työskentelemään tehtävässä. Ja vaikka koulun penkillä istuen saaduilla papereilla hänellä ei ole osoittamaan osaamistaan, hänen aikaisempi työkokemuksensa on kuitenkin osoitus tehtävää koskevasta osaamisesta.


Vanha vinkki: Eniten painoarvoa on niin sanotulla oikealla palkkatyöllä. Työharjoittelu, vaikka työtä onkin, on kuitenkin... no, harjoittelu. Ja vapaaehtoistyö... se on semmoista... no, semmoista harrastelua.

Uusi vinkki: Työharjoittelu on työtä. Vapaaehtoistyökin on työtä. Vaikka vapaaehtoistyö ei ole ehkä yhtä raskasta ja vaativaa kuin tämän päivän palkkatyö, ei vapaaehtoistyötä tulisi kuitenkaan väheksyä. Älä vähättele työharjoittelun ja vapaaehtoistyön painoarvoa työnhakijan motivaatiota, ahkeruutta ja kyvykkyyttä arvioidessasi.

Mä en tiedä mitään mä en tiedä mitään!

Edessämme kahvit ja valtavat kakkupalat ja seurustelupaikkanamme pienikokoisuudessaan kotoisa kahvila. Pöydän ympärillä mahtavia opiskelukavereitani, joiden kanssa tunnen olevani hämmentävällä tavalla turvassa. Turvassa selittämiseltä ja vakuuttelulta. Turvassa tietämättömyydestä kumpuavalta kritiikiltä ja kyseenalaistamiselta. Pienessä kuplassa, jossa yksikään pöydän ympärillä istujista ei äimistele kulmat koholla, että vieläkö olen työtön! Jossa kukaan ei latele tyhjänpäiväisiä kyllä-se-siitä -kannustuksia eikä neuvo hiomaan CV:tä miljoonatta kertaa.

Tässä pöydässä kritisoidaan, kiroillaan, ahdistutaan, tunnetaan toimettomuutta ja epätietoisuutta, mutta tiedetään, että yhden yksittäisen tahon syyttäminen on turhaa. Tässä pöydässä tiedetään, että työttömyyttä koskevien syy-seuraus-suhteiden eritteleminen on vain ajan haaskausta. Tässä pöydässä tiedetään, että elämä on meille epävarmuutta epävarmuuden perään. Että meille on normaalia olla tietämättä, missä olemme kuukaudenkaan päästä. Että meille on normaalia olla kykenemättömiä suunnittelemaan isoja asioita elämässämme. Sellaisia asioita, joita olisi vaivaton suunnitella, jos vain olisi vakituinen palkkatyö.

Mutta ennen kaikkea, tässä pöydässä myös innostutaan! Rakennellaan utopioita! Ideoidaan ja haaveillaan yhdessä! Pidetään kädestä, jos ei nyt ihan fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Kakkupalat pienenevät pieni haarukallinen kerrallaan. Kahvikuppien pohjia koristavat lopulta ruskeat hevosenkengät. Villit ideat, käsien levittelyt ja heilautukset, vilpittömät ja kyynisetkin hymyt ja remakka nauru vuorottelevat pöydän ympärillä. Tässä pöydässä on hyvä olla.

Tässä pöydässä päätetään ties monennen kerran perustaa yhdessä yritys. Yksi kaveri hoitaisi oikeudellisia asioita, toinen olisi kaikkeen taipuva handyman, minun hommani olisi järjestellä ja hoitaa kansainvälisiä suhteita ja neljännellekin keksittäisiin oiva ympäristökysymyksiin keskittyvä rooli meidän tietenkin raketin lailla menestykseen ponkaisevaan yritykseen! Ai minkälaiseen yritykseen? No sitä emme tiedä mekään! Tässä pöydässä innostutaan uudelleenkouluttautumisesta. Ideoidaan toisiamme erilaisiin, pähkähulluihinkin ammatteihin. Keskustelu on irtonaisia huudahduksia ja hihkaisuja. Ei vakavaa pohdiskelua ja neuvojen ja vinkkien jakoa. Sillä tässä pöydässä tiedetään, että me kaikki teemme jo parhaamme.

Työn saamisen merkitys

Odottaessani malttamattomana (ja näin ollen venyttäessäni ajan kulun tuntua järjettömyyksiin) työnantajan viimeistä ilmoitusta rekrytointiprosessin osalta olen miettinyt mitä palkkatyön saaminen merkitsisi minulle nyt. Tämä on taas näitä minulla-on-liikaa-aikaa-ajatella -juttuja.

Rekrytointiprosessissa eteenpäin pääsemisestä ilmoittaneen viestin aikana 11 kuukautta työttömämä olleelle ja nollassa haastattelussa käyneelle jo pelkkä rekrytointiprosessin seuraavalle tasolle pääsy on ollut merkityksellinen asia. Jo se on antanut minulle työnhakija-itsetunnon kannalta merkityksellisen tunteen siitä, että minuun uskotaan edes jonkin verran ja että minulla on yhä jotain arvoa työmarkkinoilla.

Työnhakija-minä oli ollut tuuliajolla jo pitkään siitä huolimatta, että olen tiedostanut suomalaisten työmarkkinoiden peräti kaoottisen tilan. Ja samanaikaisesti juurikin kaoottisen työmarkkinatilanteen vuoksi olen valtavan iloinen, että olen erottunut vakuuttavana ja uskottavana työnhakijaehdokkaana valtavasta massasta. Suuri asia tämän päivän työnhakija-minälle!

Palkkatyöpaikan saaminen merkitsisi ennen kaikkea sitä, että tuntisin pitkän ajan jälkeen jonkun ihan todella uskovan ja luottavan minuun työntekijänä. Tuntisin palkkatyötä tarjoavan työnantajan näkevän minut merkittävänä mahdollisuutena ja voimavarana. Ei mikään itsestäänselvä juttu tänä päivänä.

Kestävyyslaji

Täällä kirjoitettiin jokin aika sitten kahdesta työnhaun tavasta, joista toista kirjoittaja kuvasi osuvasti kestävyyslajina. Hymyilin mielikuvalle. Tunnistin itseni kestävyyslajiksi luokiteltavan työnhaun harrastajana.

Mutta huh, sitten katsoin tämän päivän työnhakua tarkastelleen Silminnäkijä-dokumentin ja huomasin vasta lämmitteleväni. 5000 hakemusta viidessä vuodessa???

Kestävyyslaji, josta ei ole iloa kenellekään.

Tarkoituksellista kohtaantomattomuutta

Meillä täällä opetetaan, että Suomessa on todella tasokas koulutusjärjestelmä. Elätte kuin paratiisissa, mitä tulee koulutukseen, ylisti saksalainen kaverini.

Totta totta. Ja sitten tulevat talous- ja työllisyyspolitiikka ja lyövät koulutuspolitiikkaa avokämmenellä.

Lisää ajattelemattomuutta

Menkää nyt edes joihinkin töihin!

Vaikka olenkin täällä blogissa vähän leikkinyt tulella julistaen, että pidän jonkinlaista filtteriä hakemieni töiden suhteen, ei se tarkoita, ettenkö olisi hakenut näihin niin sanottuihin "edes joihinkin töihin". Oi kyllä olen hakenut. Edes johonkin, kun en muuallekaan näytä pääsevän. Mutta mistäpä kukaan sen tietäisi, kun minä en pääse niihin edes joihinkinkaan töihin. Haen "edes joihinkin töihin", mutta minun niihin pääsemättä kukaan ei tule taputtamaan olalle, että hyvä Maria, kun hait "edes johonkin työhön"!

Ja... ihan oma lukunsa olisikin lähteä jäsentelemään, miten edes määritellään "edes jokin työ". Määritelmiä taitaa olla yhtä monta kuin määrittelijöitäkin.


Älkää tuijottako työstä saatavaa palkkaa. Tärkeämpää on kerryttää työkokemusta.

Ja kyllä muuten tasan tarkkaan tuijotan palkkaa. Miksi? Koska haluan tarkastella työmarkkinoita siitä lähtökohdasta, että teen töitä elääkseni, enkä sen vuoksi, että tekisin yhä vain töitä osoittaakseni myöhemmille työnantajille olevani valmis tekemään töitä. Minä olen tuon aina-reipas-ja-valmis-ahkeraksi-työläiseksi -osuuden jo suorittanut mylläämällä niin Suomen kuin muidenkin maiden työmarkkinoilla.

Olin se teini, joka iloitsi käyttörahan saamista enemmän juuri siitä, että minulla olisi jotain, mitä kirjoittaa ansioluetteloon. Säästin rahat ja juhlin työtodistusta. Kesä kesältä luettelo piteni, ja minä olin iloisempi ja itsevarmempi. Opiskeluaikana tein töitä tuleville työnantajille esiteltävän työkokemuksen kerryttämisen lisäksi tietenkin rahan vuoksi.

Joitakin töitä olen tehnyt puhtaasti ainutkertaisten elämänkokemusten kerryttämisen vuoksi. Ainutkertaisten, vielä mummonakin ilolla ja lämmöllä muisteltavien työtehtävien osalta minulla on ollut onni myötä muilla mailla: olen voinut työskennellä tehtävissä, joiden kaltaisten parissa toimimisesta en olisi koskaan uskaltanut haaveillakaan. Palkka oli jokaisella kerralla huonoa, mutta huh, mitä kaikkea muuta sain tilalle!

Mutta nyt, nyt tekisin töitä rahan vuoksi. En ole enää 15-vuotias ensimmäistä kesätyötään etsivä teini. Olen elämänsä rakentamiseen pyrkivä aikuinen, ja elämäni rakentamiseen minun pitäisi kyetä itsenäisesti. 


Voi, miten ajattelematonta on neuvoa puolta miljoonaa Suomen työtöntä menemään edes joihinkin töihin.
Voi, miten ajattelematonta on neuvoa puolta miljoonaa Suomen työtöntä olemaan välittämättä siitä, saako työstä palkkaa mahdollisesti edes senkään vertaa, että kykenisi elämään ilman yhteiskunnan rahallista lisätukea.

Tuettomuus

Rahahanat kiinni, niin johan alkaa työnteko maistua! huutelevat.

Minä olen tätä vähän miettinyt. Jos postiluukusta tipahtaisikin maksettavan työttömyyskorvauksen määrän ilmoittavan kirjeen sijaan kirje, jossa kerrottaisiin, että tästedes en saisi enää lainkaan rahaa yhdeltäkään luukulta, mitä tekisin?

Alkaisiko työnteko sitten maistua?
Vaikka rahahanat suljettaisiin, minulle ei vieläkään maistuisi työ, josta en saisi elämisen ilman yhteiskunnan tukia mahdollistavaa palkkaa. Sen sijaan minulle alkaisi maistua maasta pois muuttaminen.

Jos kotimaani ei antaisi minulle enää edes mahdollisuutta pysyä hengissä, miksi jäisin? Antaisiko mahdollisuuden sitten joku toinen maa? Jaa-a. Mutta voisiko tilanteeni huonontuakaan? Nii-in.

Väreilyjä

Olen saanut ensimmäistä kertaa myönteistä, eteenpäin asioita vievää vastakaikua työnantajapuolelta sitten viime keväänä alkaneen työnhaun! Olen vihdoinkin onnistunut sujahtamaan tiheän siivilän läpi! Miltä nyt tuntuu? Hemmetin mahtavalta!

Vaikken saisikaan työpaikkaa, olen kuitenkin valtavan iloinen siitä, että edes yhden kerran minut asetetaan työpöydällä siihen pinoon, jossa oleviin otetaan yhteyttä muulla tavoin kuin kieltävästi kiittävällä massasähköpostilla.

Mitä työtön saa sanoa ääneen?

Yksi vierailluimpia blogitekstejäni löytyy otsikon Miksi et ota vastaan mitä tahansa työtä? alta. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen tuli vielä pieni lisäpiikki vierailuihin. En ole yllättynyt tekstiä koskevista vierailumääristä, sillä silloin liikutaan lähes tabun omaisella aihealueella, kun työtön kirjoittaa siitä, miksi hän ei ottaisi mitä tahansa työtä vastaan.

Entä jos olisin kirjoittanut tuon lokakuisen tekstin työllisenä? Miten se silloin luettaisiin? Minä itse olisin kirjoittanut samoista asioista (tosin nyt katsottuna ehkäpä vähän hiotumpana... hrr, omien tekstien lukeminen jälkikäteen voi olla aika nolostuttava kokemus). Kirjoitin itselleni sopimattomista töistä sekä töistä, joista ei saisi kohtuullista palkkaa elämiseen ja töistä, joissa en pystyisi kehittämään itseäni ja käyttämään hyväksi kerryttämiäni tietoja ja taitoja.

Olen pyörtänyt kantani jo ajat sitten tuon itsensä kehittämisen kohdalla. Eikä silläkään ole enää hetkeen ollut väliä, voisinko käyttää opinnoissani ja työelämässä kerryttämiäni tietoja ja taitoja hakemassani työpaikassa. Rima on ollut maassa asti jonkin aikaa. No, onko rimasta irti päästäminen sitten auttanut? Ei ole, ei. Rima kuitenkin pysyy jalkojeni juuressa. En aio heittää sitä pois. Yhä edelleen pidän kiinni esimerkiksi siitä periaatteesta, että minun pitää saada työstä kohtuullista palkkaa. Eikös se ole työnteon tarkoitus?

Onko työttömän hyväksyttyä olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä?

Haluan tehdä töitä, joista pidän/joihin sovin. En halua tehdä töitä, joista en pidä/joihin en sovi.
Haluan tehdä töitä, joiden tekemisestä maksetaan kelpo palkkaa. En halua tehdä töitä, joiden tekemisestä maksetaan matalaa palkkaa tai provisiopalkkaa.
Haluan tehdä työtä, joka ei kuormita liikaa henkisiä ja fyysisiä voimavarojani. En halua tehdä työtä, joka on henkisesti ja fyysisesti liian raskasta.

Ovatko nämä lauseet hyväksyttyjä työllisen suusta tulleina?
Ovatko nämä lauseet hyväksyttyjä työttömän suusta tulleina?

Mykistyminen

Suomalaisten työelämäasenteita mitanneen EVA:n arvo- ja asennetutkimuksen tulostaulukkoa tarkasteltaessa voisi joku enempiä miettimättä vaikka luulla, että työttömät ovat työttömiä syystäkin: niille ei kelpaa mikä tahansa työ. Piste. Kun niin tuo taulukko näyttää!

Tuo taulukko... sosioekonomisen aseman ja minkä tahansa työn vastaanottamisvalmiuden välinen korrelaatio on aika hyytävää tarkasteltavaa. Vai on se niin, että herra iso herra todella ottaisi vastaan mitä tahansa työtä, jos vaihtoehtona on työttömyys? Ihan todellako? No okei okei, kyllähän minä ymmärrän miksi herra iso herra vastaa näin työtöntä useammin. Koska hän ei ole saattanut kohdata tämänhetkisten työmarkkinoiden tilaa. Miksi olisikaan...  (Aihetta sivuten - Ylen uutinen työmarkkinoiden köyhtymisestä ja laadullisesta heikentymisestä, kas tässä.)

Silmäilin raportin kiinnostuneena raportissa esitetyistä, tulostaulukkoa koskevista syy-seuraus-suhteista. Eihän tuota tulostaulukkoa voida jättää purkamatta asianmukaisesti osiin. Eihän?

EVAn Arvo- ja asennetutkimus 2015: Suomalaisten työelämäasenteet

Ah, miten valloittavan arvolatautunutta, veikkaamiseen sortuvaa ja inhimillisyyttä väheksyvää analyysiä! Hyvää työtä!

Lähes ilmaiseksi tarvittavat

*ring*
Soitan omaa erikoistumistani vastaavaan pk-yritykseen koettaakseni saada tieni rekrytoinnista vastaavan henkilön luokse. Vaihdetyöntekijä antaa minulle sähköpostiosoitteen ja kehoittaa lähes liioitellun painokkaasti lähettämään työhakemuksen sähköpostilla.

*klik*
Lähetän avoimen työhakemuksen ja CV:n linkkeineen ja videoineen rekrytoinnista vastaavalle henkilölle.

*ping!*
Saan myöhemmin samana päivänä sähköpostin, että kiitos kiinnostuksestasi, mutta valitettavasti meillä ei ole juuri nyt avoinna olevia työtehtäviä. Kertoo laittavansa työhakemukseni sivuun odottamaan ja lupaa pitää minut mielessään, jos tulevaisuudessa tarvitsisivat kaltaisiani työntekijöitä.

*klik*
Lähetän vastauksesta kiittävän viestin, jossa esitän odottavan toiveikkuuteni kuulla heistä myöhemmin. Oikein Parhain terveisin, minä.

*KAPOW*
Löydän myöhemmin kyseisen yrityksen työpaikkailmoituksen, jossa he etsivät juuri kaltaistani työntekijää. Olin hetkeä aikaisemmin markkinoinut ja mainostanut ja kehunut brändättyä itseäni juurikin heidän ilmoituksen hakukriteerien kaltaisena työntekijänä.

Etsivät työharjoittelijaa. Kelpoisuusvaatimuksena korkeakoulun työharjoitteluun myöntämä rahoitus.

*CRASH*

Testi

Ylen sivuilla voi nyt testata soveltuvuutta aloille, joissa on Ylen mukaan töitä tarjoilla.

En pidä testeistä. Netin pimeälle puolelle kuuluviin "mikä kahvipannu olet!?" ja "mitä syvänmeren kalaa muistutat!?" tyyppisiin testeihin en ole ikinä koskenut pitkällä tikullakaan, enkä liioin näihin hieman asiallisemmiltakaan näyttäviin testeihin. Viimeksi vuosia, vuosia sitten testiä tehdessäni tein myös ammatinvalintatestin: TE-palvelujen mukaan olisin sopinut parhaiten ahtaajaksi. 5/5.

Päätin tehdä Ylen testin ennen kaikkea siksi, että näkisin, mitkä nyt työllistävät alat olisivat testin tulosten mukaan minulle sopivimpia.

Tunnistettavuutta on ja sitten ei niinkään. Vähän kuin horoskooppia lukisi. Mutta oleellisinta onkin katsoa, mitä Yle tarjoaa sopivimmiksi, nyt työllistäviksi ammateiksi ja ammattialoiksi. Siellä ne yhteiskuntatieteelliset alat pilkistävätkin.