Aina kerran kuukaudessa postinjakaja tipauttaa sen postiluukustani. Aina kerran kuukaudessa silmäilen pikaisesti minulle jo tutuksi käyneen viestin tukirahojen saapumisesta tililleni. Ja minua etoo.
Ristiriitaiset ajatukset pyörivät mielessäni joka kerran. Kyllä, hain itselleni tukea työttömyydestä selviämiseen. Ei, en iloitse saamastani tuesta. Ajatus tuilla elämisestä on viheliäinen ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen jotenkin perustelemasta tukien vastaanottamista, itse itselleni!
Olen hurjan kiitollinen mahdollisuudestani saada tukea elämiseen. Omassa tilanteessani ihan kohtuulliseen elämiseen vieläpä. Mutta voi, miten hirmuisen kalliiksi minä tulen tälle yhteiskunnalle. Opinnot ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamiseen asti, ja nyt vielä päälle yhteiskunnalle kalliiksi käyvä työttömyys!
Minulle on tässä maassa annettu kaikki mahdollisuudet. Kunhan vain olen valinnut. Minulle on annettu mahdollisuus kouluttautua ja tulla tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Sen sijaan, että voisin ryhtyä yhteiskunnan tuottavaksi ja mielellään veroja maksavaksi (ihan oikeasti!) asukiksi, minulle ei anneta sitä mahdollisuutta. Olen saanut niin paljon, mutta nyt minun on otettava vieläkin enemmän.
Kiitos kokemustesi jakamisesta ja kannustavista sanoista. Hienoa, että työttömäksi jääminen poikikin koulutustasi vastaavan työn! Onnea rinnalla tehtävän työn löytymiseen!
VastaaPoista