Työttömän vapaaehtoistyö

Löysin pitkästä aikaa työpaikkailmoituksen, jossa kuvailtu tehtävä vastasi täydellisen täydellisesti omaa osaamistani. Melkeinpä jo nähdessäni itseni tuossa työtehtävässä kirjoitin vaivatta mainion työhakemuksen. Tai siis lähes vaivatta.

Olen työskennellyt vapaaehtoisena eräässä organisaatiossa nyt muutaman kuukauden ajan. Vapaaehtoistyöt, joiden parissa olen puuhastellut, eivät ainoastaan liippaa nyt löytämäni työtehtävän läheltä vaan ovat oikeastaan samanlaista työskentelyä samojen asioiden parissa. Minä vain olen tehnyt niitä vapaaehtoisena.

Kirjoittaessani hakemukseeni ilmoitetun työtehtävän kaltaisesta vapaaehtoistyöskentelystäni minulle tuli viheliäinen olo. Kuin kertoisin työnantajalle tehneeni jotain oikeasti rangaistavaa. Olin jo poistamaisillani nuo vapaaehtoistyöskentelystä kertovat lauseet, mutta päätin ne kuitenkin jättää. Nuo lauseethan saattaisivat olla se viimeinen haastattelukutsua puoltava tekijä, tein minä viranomaisten silmissä sitten kuinka väärin tahansa!

Viranomaisten mielestä ihan kaikki vapaaehtoistyö ei ole hyväksyttävää. Vedotaan harmaaseen talouteen ja työmarkkinoiden vinoutumiseen ja vaikka mihin muuhun. (Yhdeksän euron päivät eivät onneksi vinouta työmarkkinoita...)

Mutta entä jos työtön haluaa
~ pitää itsensä aktiivisena?
~ luoda kontakteja ja verkostoitua?
~ pitää itsensä motivoituneena työntekoa kohtaan?

Muun muassa nämä asiat ovat juuri niitä, joista huudetaan koko viranomais- ja poliitikkokuoron täydeltä. Mutta mutta! Se ei ole kuitenkaan työtön, joka saa päättää omasta aktiivisuudesta, motivaatiosta ja verkostoitumisesta. Viranomaiset päättävät, miten työtön saa aktivoitua, motivoitua ja verkostoitua. Ja samalla kuitenkin manataan, että me työttömät olemme sängyssä tai sohvalla tai missä tahansa mukavan pehmeässä paikassa makaavia passiivisia ja yhteiskunnalle hyödyttömiä loisia.

Jo jonkinlaista stand up -komiikkaa edustava vitsi on vieläpä siinä, että toimiessasi työttömänä työnhakijana viranomaisten silmissä vääränlaisissa vapaaehtoistöissä teet väärin ja sinua torutaan katkaisemalla tuet, mutta ollessasi (palkallinen) työntekijä, ja touhutessasi vapaa-ajallasi tismalleen samoissa vapaaehtoistöissä olet esimerkillisen ahkera ja hyvä ihminen!

Paperilliset

Ja jälleen ovat akateemiset ja korkeakoulutetut työttömät olleet uutissivujen täytteenä. Että kun eivät ne nyt työllisty. Osaamistaan vastaaviin työtehtäviin ainakaan.

Nyt toistellaan kysymystä opiskelupaikkojen leikkaamisesta, jotta suoraan kortistoon valuminen vähenisi. Mutta auttaako aloituspaikkojen vähentäminen enää tässä tilanteessa työllistymistä? Olen melko varma siitä, että ei minun ainakaan.

Aloituspaikkakeskustelu on lähinnä hämmentänyt minua, mutta toki jokin aiheeseen liittyvässä keskustelussa on ärsyttänytkin. Kirkkainta punaista olen nähnyt lukiessani kommentteja, että no hei haloo luuliks joku, että niillä hienoilla titteleillä ja papereilla sais töitä?! Ei parit paperit töitä tuo!

En minä luullut sellaista.

En opiskellut maisterin tittelin saamista varten, vaan saadakseni töitä. En tittelillä, vaan osaamisellani. Tutkintopaperit eivät ole tehneet minusta sen etevämpää ihmistä, mutta tutkinnon sisältö on. Opiskelin yliopistossa, jotta voisin hyödyntää vuosien varrella kerryttämääni tietotaitoa opintojen jälkeisessä työelämässä.

En tietenkään odottanut minun tutkintonimikkeeni osoittavan minun osaavan jotain. Ei kai kukaan ole niin hölmö, että luulee näin olevan? Arvostelijoiden lisäksi siis.

Ei se päämäärä vaan se matka.

Kaiken näkijä

Hei, he etsivät nyt tällaista työntekijää! Mutta sen ilmoituksen sinä oletkin jo varmasti nähnyt. 

Niin. Tottahan toki minä olen nähnyt ihan jokaikisen julkisen työpaikkailmoituksen, koska olen työtön. Mitä muutakaan tekisin kuin etsisin päivittäin käsiini kaikki avoimien työpaikkojen ilmoitukset. Ihan kaikki.

Kerran työtön, aina työtön?

Sanovat, että työtön työnhakija ei saa töitä, mutta työpaikan vaihtaja saa.

Ai?

Kunpa tuo olisi edes sataprosenttisen varma asia. Totuus. Voisin siinä tapauksessa lopettaa tämän palkkatyöpaikasta haaveilemisen nyt heti. Alkaa vihdoinkin luonnostella elämäni suuntaviivoja ilman palkkatyötä. (Toki pitäessäni mielessäni, että yhteiskunta rajoittaa jokaista hengenvetoani ja askeltani...)

Elämään suhtautuisi ihan uudella tavalla. Voisin ainakin itse luopua työtön-nimikkeestäni. Olisin taas ihan vain minä. Ihan vain Maria. Olisin tässä, eikä minulla olisi enää tarvetta päästä pois. Päästä eroon mistään. Päästä mukaan johonkin. Oppisin hyväksymään oma palkkatyöttömän osani tässä yhteiskunnassa. Ei tarvitsisi enää tavoitella jotain, mitä ei kuitenkaan saa.

Ei tarvitsisi enää selata yhtäkään työpaikkasivustoa. Ei tarvitsisi enää kirjoittaa yhtäkään työhakemusta. Ei tarvitsisi enää vastaanottaa yhtäkään ei-kiitosta. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, jos jonakin päivänä ei anna ajatustakaan työn hakemiselle. Ei tarvitsisi punnita omien kiinnostusten kohteiden parissa puuhailujen ja työnhaun välillä. Voisi keskittää ihan kaiken aikansa ja energiansa itseä kiinnostaviin asioihin tuntematta, että tuo muuhun kuin työnhakuun käytetty aika saattaisi viedä tilaisuuden työpaikan saamiselta.

Ei tarvitsisi enää nieleskellä kyyneleitä. Miettiä miten paljon erilaisia mahdollisuuksia täydempänä olevalta tulevaisuus näyttäisi, jos vain saisi palkkatöitä. Haaveilla palkkatyöpaikan mukana tulevista hyvistä asioista. Haaveilla siitä, mitä kaikkea tekisin ansaitsemillani rahoilla. Haaveilla siitä, miten olisin tämän yhteiskunnan hyödyllinen jäsen. Ja pelätä haaveilemasta päästyäni, etten voisi ehkä koskaan osallistua kotimaani hyväksi työskentelemiseen, enkä koskaan ansaitsisi rahaa haaveideni toteuttamiseen. Luopuisin nykyisistä suunnitelmistani ja haaveistani ja ottaisin uusia tilalle. Palkkatyöttömän suunnitelmia ja haaveita, jotka eivät vaadi rahaa. Ainakaan paljoa.

Mutta kun työttömänä olon johtaminen lopun ikää kestävään työttömyyteen ei ole varmaa! Siispä on vain jatkettava. Etsittävä, kirjoitettava, haettava, haaveiltava, petyttävä ja nieltävä kyyneleensä. Tietämättä, milloin tämä räpiköinti loppuu. Jos loppuu.