6.10.2014

Miksi et ota vastaan mitä tahansa työtä?

Yle kysyi hiljan lukijoiltaan, ottaisivatko he työttömänä mitä tahansa työtä vastaan. Ensinnäkin, onhan tuo nyt melko nurinkurinen kysymyksenasettelu tänä päivänä. Mutta! Kun näin outo kysymys on livahtanut vapaaksi ja ihmisten ihmeteltäväksi, niin oudon ja todellisuuden kanssa kohtaamattoman näkökulman mukaisesti voisimme siis keskittyä olettamaan, että tarjottavana toden totta olisi mitä tahansa työtä.

En ottaisi vastaan työtä

~ johon en koe sopivani. Suurin syy on toki koulutukselliset taidot, mutta olemassa on muitakin tekijöitä, kuten esimerkiksi henkiset tai fyysiset ominaisuudet. Sille on syynsä, miksi en opiskellut itselleni vaikkapa turvallisuusalan tutkintoa. En voi toimia portsarina. Enkä vanginvartijana. Enkä minään sellaisena, jonka tulisi olla niin henkisesti kuin fyysisestikin järkälemäinen.

Äh, ei tämä mitä tahansa -näkökulman ylläpito oikein onnistu, sillä kas kun lähes kaikkeen työhön tarvitaan edes jonkinlainen koulutus. Hyvin harvassa ovat tämän päivän Suomessa ne työt, joihin ei tarvitse koulutusta, enkä villeimmissäkään unissa näe tilannetta, jossa minulle tarjotaan työtä, johon koulutukselliset taitoni eivät riitä. Mahdollisista koulutustasosta ja erikoistumisalasta riippumattomista töistä mieleeni tulevat vain feissarit ja puhelinmyyjät. Vaikka puhelinmyynti tai mikä tahansa ihmisille heidän tahtomattaan asioiden ja jäsenyyksien tuputtamiseen keskittyvä työ ei vaadi fyysistä järkälemäisyyttä, henkistä sitäkin enemmän.

No, jatkan listaani joka tapauksessa.

~ josta en saa palkkaa kohtuulliseen elämiseen. Korvauksen työnantajalle antamastani ajasta tulisi olla sellainen, että kykenen elämään hyvää, joka euron laskemisesta vapaata elämää, ja aina parempi olisi, jos pystyisin säästämäänkin haaveideni toteuttamista varten. Kuulostaapa vaateliaalta... ehkä minun pitäisi vain tyytyä siihen, että saan ostettua itselleni edullisia raaka-aineita kaupasta vielä kuukauden lopussakin.

~ jossa en kykene kehittämään tietojani ja taitojani, joita olen kaikki nämä vuodet kerryttänyt ennen kaikkea opiskellessa, mutta myös työelämässä. Mielestäni on todella surullista huomata, miten vähälle huomiolle tämä yksityiskohta jää työttömiin työnhakijoihin keskittyvässä sananvaihdossa.

Jos on käynyt niin onnettomasti, että et koulutuksestasi ja aikaisemmasta työkokemuksesta - oli se sitten mitä tahansa - huolimatta ole onnistunut pääsemään työelämään, olet kutakuinkin nolla. Olet työtön, etkä näin ollen muita työttömiä kummempi. Työtön maisteri? Ehei, olet työtön nolla. Työttömänä työnhakijana ollessasi tietotaitojesi arvo kohtaa välittömän inflaation. Että talikko käteen vain, ja lantaa luomaan! Palkatta!

On lannistavaa havaita, miten koulutustasoaan vastaaviin töihin sinnikkäästi pyrkivät korkeakoulutetut työttömät saatetaan nähdä työtä vieroksuvina nirppanokkina. Ollaan kuulemma olevinaan niin hyviä ihmisiä. Parempia kuin muut työttömät. Öö, hetkinen? Entäpä jos haluaisin päästä työskentelemään tehtävissä, joissa ensinnäkin olen hyvä ja toisekseen haluan tulla vielä paremmaksi. Onko se väärin?

4.10.2014

Alati kasvava aukko

Tähän mennessä ajallisesti ammottavat aukot työsuhteideni välillä ovat selittyneet yläasteella, lukiolla ja yliopistolla. Täysin valideja syitä inaktiivisuudelleni työmarkkinoilla. Mutta eivät enää.

Onko se validi syy, että aivan liian monet kanssani vähintään yhtä kyvykkäät ja kokeneet työnhakijat pitävät minulle työnhakuseuraa?

Kohta kuusi kuukautta.

2.10.2014

Ajatustyön kitulias edistyminen

I cannot built up my life here.

Lähetettyäni alakuloisen viestin ranskalaiselle ystävälleni jäin lukemaan yhä uudestaan tuota ruudulle jäänyttä lausetta muiden joukossa. Siellä se lause oli kuin huomaamattomana lisänä kaiken muun ajatusvirran seassa, mutta lause ei jättänytkään minua niin vähällä.

En voi rakentaa elämääni täällä.

Totta!

Moni muukin elämäni osa-alue on ollut melkoisessa välitilassa työttömyyteni ajan, ja lähestyvä työttömyyden puolivuotispäivä pakottaa minut kysymään yhä useammin (nyt jo päivittäin) itseltäni, että mitä hittoa minä olen edelleen siinä pisteessä, johon keväällä jouduin.

Halu uskoa, että saisin kotimaastani työpaikan. Ja valtava (ja valtavan ärsyttävä) epävarmuus siitä, mitä aidan toisella puolella, toisessa maassa minua odottaisi. Nuo ovat ne suurimmat syyt, joiden vuoksi olen antanut puolivuotispäivän tulla niin lähelle.

Viimeksi ulkomailla työskennellessäni löysin itseni maalailemassa mielessäni mukavia ja helppoja kuvia Suomessa työskentelemisestä ja elämisestä. Vaikka nautin viimeisimmästä(kin) ulkomailla työskentelyn minulle mukanaan tuomasta maailmasta, mietin ja odotin kuitenkin samanaikaisesti samankaltaisen maailman rakentumista omassa kotimaassani, Suomessa. Mutta kun se ei nyt onnistu.

Työttömän työnhakijan personal trainer, sellaisen minä tarvitsisin. Henkilökohtaisen valmentajan, joka pakottaisi minut tekemään asioita, jotka vaativat merkittävien päätösten tekemisiä tai joihin en uskoisi pystyväni. Joka ei antaisi minun epäröinneille päätöstenteon taannuttavaa vaikutusvaltaa. Joka esittelisi minulle kaikki mahdolliset keinot ja väylät. Joka sanoisi minulle asioita ääneen kuin itsestäänselvyyksinä.

Tottakai sinä lähdet ulkomaille etsimään töitä, kun et niitä Suomesta löydä! Rakenna elämäsi muualla!

1.10.2014

Muka-avoimien paikkojen juhlaa

Kiitos mielenkiinnostasi etuuskäsittelijä -tehtävää kohtaan. 

---

Päätösperustelut: 

Henkilö Etunimi Sukunimi on etuuskäsittelijän työssä ollessaan osoittanut --

NO TOTTA H...!
*lisää kärttyistä jupinaa*

Kun muka-avoimetkin paikat tulee pistää julkiseen hakuun, olisi kerrassaan hienoa, että kaikissa niissä olisi kuitenkin niin itsestäänselviä merkkejä jo valmiiksi valitusta työntekijästä, että sitä voisi itse keskittyä aidosti avoimien työpaikkojen hakemiseen. Vaikka no, on sekin jo melko itsestäänselvä merkki, että työntekijää haetaan vaikkapa valtion organisaatioon. Silti löydän itseni haluamasta uskoa mahdollisuuksiini ja sen seuraavan työhakemuksen voimaan vetää minut työelämään.

Äsh.